Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


sunnuntai, 26. heinäkuu 2015

Siunattu sadepäivä!

No hei! Pitkästä aikaa!

Kyllä, olen ollut kamalan kiireinen enkä siksi ole päivittänyt blogia. Jos joskus on ollut aikaa, en ole ollut motivoitunut. Jos on ollut aikaa ja motivaatiota, olen ollut muuten vain väärällä tuulella kirjoittamaan sopivaa tekstiä.

Jännäprojekti on edennyt kuin höyryjuna. Hormonit ovat naistenklinikan tädin mukaan toimineet odotetulla tavalla ja selviä vaikutuksia olen itsekin huomannut, vaikkei ulkomuoto ole kamalasti muuttunut. Tunne-elämä on ollut yhtä pyörremyrskyä aina välillä ja uutena hassuna vaikutuksena olen havainnut ihon pehmenemisen, joka näkyy etenkin sormissa. Ennen nostelin rekkalastillisen karkeita kiviä paljain käsin ilman ongelmia, mutta nyt nahka kuluu sormenpäistä loppuun jo muutaman tonnin jälkeen. Mustelmia tulee aiempaa herkemmin, ennenhän niitä ei saanut aikaan edes lekalla hakkaamalla.

Tunnepuolella on tosiaan ollut heittelyä ja nyt viime aikoina, kun olen painanut kaiken valveilla vietetyn ajan töitä ja erilaisia projekteja, olen muutaman kerran hankkiutunut sellaiseen mielentilaan, että mieleni on tehnyt järsiä itseltäni ranteet auki. Tällaisessa mielentilassa en ole lainkaan miellyttävä persoona, vaan aiheutan valtavaa potutusta kaikille lähelleni joutuneille, mikä puolestaan on lisännyt omaa potutustani. Pari viikkoa sitten tulin ajatelleeksi, että nuo synkimmät jaksot ovat tyypillisesti alkaneet sunnuntaina ja kestäneet tiistaille tai keskiviikolle, ja lisäksi ne ovat osuneet sellaisille viikoille, jolloin olen edellisenä perjantaina tai lauantaina nauttinut itselleni tyypilliset 2-4 alkoholiannosta. Pieni määrä siis, mutta hormonien yhteydessä ehkä juuri sopivan iso sekoittamaan mielialat. Siksipä heittäydyin nyt koemielessä tyystin absolutistiksi ja ainakin kahden viikon ajan olen saanut pidettyä potutukset aisoissa. Tämä ei vielä kerro mitään, koska nämä kaksi viikkoa olen nimenomaan keskittynyt pitämään niitä aisoissa, mutta kuukauden tai parin kuluessa alkaa tulla jo oikeita tuloksiakin.

Hupaisaa tässä on se, että aloitin absolutistivaiheeni välittömästi sen jälkeen, kun olin tehnyt kahden ystäväni kanssa elämäni ensimmäisen viinaturistimatkan Tallinnaan. Matka oli kyllä hulvattoman hauska, mutta tuliaisia on kämppä täynnä enkä voi niihin enää koskea, mikä on kovin surullista.

Muistan elävästi viime talvelta sen päivän, kun rakas ystäväni totesi näin: "Hei, tänä vuonna ei olekaan kamalasti projekteja tiedossa!" Nyt, kun olemme mm. asentaneet puoli hehtaaria kenttäkiveä tuohon rinteeseen, toiset puoli hehtaaria (joo, määrät hieman liioiteltuja...) graniittilaattaa tuohon puutarhakalusteiden alle, viritelleet yhden ulko-oven sisälle eteisremontin ohessa, neljä ovea ulos taloyhtiölle, rakentaneet kokonaan uusiksi parit autotallinovet, tehneet yhden makuuhuoneremontin (minä osallistuin vain viimeistelyyn), rakentaneet edellämäinittuun makuuhuoneeseen komian vaatekaapin (meni koko helatorstai) ja tehneet muutaman muunkin projektin, uskallan haukkua rakasta, ah niin rakasta, ystävääni VALEHTELIJAKSI! Eilen projektoimme Riihimäellä pikkuhommia ja tänään piti olla kotona puutarhapuuhaa koko päiväksi, mutta onneksi siunattu vesisade antoi minun puuhastella vain aamupäivän ajan.

Eilinen päivä Riihimäellä sai minut taas kerran ajattelemaan, että olen epähuomiossa saunareissulla napannut pukuhuoneesta jonkun toisen elämän ja pukenut sen päälleni. En minä ole se ihminen, joka pakkaa autoon muutaman ystävän, kaksi koiraa ja kasan tykötarpeita, ripustaa perään täyteen lastatun peräkärryn ja ajaa Riihimäelle koko päiväksi puuhastelemaan kaikkea pikkunikkarointia. En minä ole se ihminen, joka tuolla reissulla nauraa vedet silmissä tyhmille jutuille, joka oudosti hihitellen menee ystävän kanssa Hesburgeriin kaksimetrisiä peitelistoja kantaen tilaamaan neljä superhypermega-ateriahässäkkää. Miten minä muka voisin olla se ihminen, joka elää iloisen ja seurallisen ihmisen iloista elämää, joka on suorastaan onnellinen?

Olisi paljon enemmänkin asiaa, mutta nyt on lenkkiaika ja sen jälkeen pidän laiskan illan. Joudun siis jättämään tämän kesken ja ilmoittamaan, että jatkuu seuraavassa numerossa...

torstai, 30. huhtikuu 2015

Kuinka käsitellä miesten ennakkoluuloja?

Kuten ennakkoon arvelinkin, sukupuolenkorjaukseni on haastava etenkin äijäkulttuurissa eläville miehille. Kun kerroin asiasta työmaalla, se hyväksyttiin kyllä, mutta siitä ei uskallettu puhua pitkään aikaan mitään. Jo ennen "ulostuloa" päätin, että etenkin miesten kanssa käsittelen asiaa huumorin kautta ja se on kantanut hedelmää, sillä jos mies voi nauraa jollekin asialle, hän pelkää sitä paljon vähemmän. Joskus pelkoja käsitellään esimerkiksi typerillä sovinistisilla tai rasistisilla vitseillä, mutta jos kohderyhmän jäsen itse heittää vielä rankempaa huulta, katoaa vitsailusta pahantahtoisuus ja se muuttuu oikeasti hauskaksi.

Minusta on takuulla väännetty vitsiä selän takana vaikka kuinka paljon, mutta nykyään huuli lentää ihan päin naamaakin. Tässä muutama esimerkki:

Olen lähdössä parin tärkeän ihmisen kanssa Itävaltaan lokakuussa ja asiasta on jo sovittu työnantajan kanssa. Logistiikkapäällikön kanssa olemme kuitenkin taipuvaisia epäilemään, että johtaja unohtaa koko jutun ja kun hän ihmettelee poissaoloani lokakuussa, joutuu kaveri kertomaan minun olevan Alppien suunnalla. Tässä vaiheessa tulee kysymys: "Vi**uako se siellä tekee?" Logistiikkapäällikkö lupasi vastata näin: "Ei kun se tehdään Helsingissä, tämä on ihan lomamatka."

Lupasin ottaa leikkauspäivänä ennen/jälkeen-kuvat genitaaleistani. Ennen-kuvassa tietysti uljas pippelini ja jälkeen-kuvassa uudet vehkeet varustettuna tällaisella kuvatekstillä: "Tämä operaatio meni vi*uiksi!" Työkaveri innostui ideasta kovasti, ainakin naurusta päätellen...

Samassa ruokatuntikeskustelussa naureskeltiin myös leikkausta suorittavan kirurgin kommentille hänen katsellessaan lähtöasetelmaa: "Eihän tästä tule vi**uakaan!"

Isot pojat ovat puhuneet pi**un saamisen ihanuudesta, siksi päätin hankkia itsellenikin sellaisen.

Sanoisin, että munien poisleikkauttaminen on elämäni eniten munaa vaatinut päätös.

Miesten maailmassa on hienointa huumorin helppous. Naisten puolella vaaditaan enemmän älyä. Luulisin. Naishuumorin tasosta tosin kertoo aika paljon esimerkiksi se, että nauroimme naispuolisen ystäväni kanssa puoli tuntia vedet silmissä Messenger-sovelluksen peukulle...

Huumori on kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun se naurattaa oikeita ihmisiä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, olipa se sitten älykästä, tyhmää tai rivoa. Lisäksi huumori on mainio keino saada etenkin miehet puhumaan vaikeista asioista. Naiset puhuvat paljon helpommin, joskus liiankin helposti. Terveisin Nimimerkki "Olen Vaihtanut Naispuolisen Kirjanpitäjän Kanssa Jo Toistakymmentä Sähköpostiviestiä Taloyhtiön Kirjanpidosta Ja Vain Kaksi Niistä Koski Kirjanpitoa"

Koira makaa eteisessä seljällään. Kahden tunnin metsälenkki taisi ottaa voimille.

perjantai, 17. huhtikuu 2015

Kaurismäkeläinen elämä

Tämä kuva on kuulemma kaurismäkeläinen. Kummankin katseessa surua ja kaihoa jne... No, rakennellaanpa tästä käsikirjoitus Kaurismäelle.

kaurism%C3%A4kel%C3%A4inen.jpg

Kuvassa on selvästikin mies ja koira.

Mies on keski-ikäinen ja tekee fyysistä, matalapalkkaista työtä. Ei kai byrokraatti tai pomo pukeutuisi haalareihin ja pitäisi kuulosuojaimia koko ajan hollilla?

Miksi koira on miehen sylissä työmaalla? Onko se edes miehen koira? Minkä ikäinen koira on? Miksi se näyttää surulliselta?

Mies on syntynyt pikkutilalla jossain metsässä. Miehen isän isä on saanut pienen maatilkun viljeltäväkseen, kun hänen oma maatilansa jäi rajan taakse Karjalaan. Maatilkulla kasvaa pääasiassa pajua, risua ja kiveä, satunnaisesti myös ohraa ja perunaa. Lapsille paikka on kuitenkin kaunis, turvallinen, jokien ympäröimä saareke suojassa kaikelta pahalta.

(Vanhempien huomautus: Niihin jokiin kakarat meinasivat hukkua useinkin!)

Paitsi viinalta. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen tila ryypätään matalaksi. Lapset, kuvan mies mukaanluettuna, elävät onnellisen tietämättöminä maailman julmuudesta siihen asti kunnes maatila lähtee alta ja ihailtavalla tavalla järkensä säilyttänyt äiti vie kakarat pois lapsuudenkodista kirkonkylään, "suureen maailmaan".

Koko tämän ajan miestä risoo jokin, josta ei oikein ole voinut puhua kenellekään.

Kun kuvan mies kasvaa vielä tovin, perhe muuttaa kirkonkylältä takaisin metsään. Tässä vaiheessa aikoja sitten jätetty lapsuudenkoti lakkaa lopullisesti olemasta koti. Koti on siellä minne sänky on sijoitettu. Elämä on edelleen hyvää, äiti pitää siitä huolen, mutta aina vain jokin risoo. Koulu menee päin takalistoa, vaikka äly riittäisi mihin tahansa kirjailijasta tähtitieteilijäksi asti.

Lopulta alkaa mennä hyvin. Ammattikoulu jää kesken ja sen jälkeen äiti ottaa miehen hetkeksi erityistarkkailuun. Opettaa tälle työmoraalia. Hyvin mies oppiikin. Uusi ammatti opitaan ennätysajassa ja siinä pärjätään ihan hyvin. Edelleen jokin risoo, mutta nyt on sentään rahaa, jolla voi hankkia aineita, joilla risomista aiheuttavat jutut peittyvät.

Kyllä, puhun kaljasta ja tupakista.

Kun on rahaa, on myös hauskaa. Hauskaa pidetäänkin miehen toimesta kunnolla. Niin huolella, että ensin hukkuu yksi poika paikalliseen järveen ja pian sen jälkeen veljen pää kolahtaa ajovirheen seurauksena sylintäyteiseen koivuun. Vähän myöhemmin ensirakkauskin lähtee omille teilleen miehen parhaan ystävän kanssa. Myönnettäköön, ettei mies muistanut kertoa ensirakkaudelleen rakkaudestaan.

Edelleen jokin muukin risoo.

Äiti sentään löytää hyvän miehen. Sisarukset lähtevät äidin mukaan, mutta miehen on aika itsenäistyä. Mikään ei ole enää oikein hauskaa, mutta itsenäisyys sentään tuo hetkeksi muuta ajateltavaa. Sitä kestää vain hetken, sitten mies antaa kaiken olla.

Nyt risoo jo kaikki.

Miehen pikkuveli päättää myös itsenäistyä. Hän hakeutuu miehen kämppäkaveriksi. Se on hänen näkemyksensä itsenäistymisestä. Miehen on pakko ryhdistäytyä. Maksaa vuokrarästit ja ruveta tekemään taas töitä, ettei tarvitse maata kotona velipojan kanssa. Mies alkaa saada mainetta kovana työmiehenä.

Vieläkin jokin risoo.

Aika kuluu ja miehen maine kovana työmiehenä vain kasvaa. Velikin kerää mainetta hyvänä työmiehenä, mutta siinä sivussa myös ryyppymiehenä. Veljen (ja omienkin) ryyppykavereiden jatkuva läsnäolo ja yleinen seisahtuneisuus saa miehen hankkiutumaan toiselle puolelle Suomea opiskelemaan uutta ammattia. Ensin laitetaan hakemus, sitten vasta etsitään opiskelupaikka kartalta. Mies elää elämänsä toiseksi rohkeinta vaihetta. Kaikki muuttuu!

Edelleen jokin kuitenkin risoo.

Toisella puolella Suomea mies saa uusia ystäviä, oppii uusia asioita ja on viimein melkein kokonaan itsenäinen. Opintojen päätyttyä mies tosin ruinaa äidiltään rahat uuteen muuttoon. Äiti kun on voittanut kirjoitustaidoillaan pitkän pennin. Tämän mies vielä joskus maksaa takaisin korkojen kera. Omilla kirjoitustaidoillaan.

Paikkakunta vaihtuu siis taas. Ja taas se pitää etsiä kartalta, kun ei sen uuden kodin nimi kerro yhtään mitään. Rohkeutta on kuitenkin enemmän kuin järkeä eikä mikään edes riso, kun on niin jännää. Mikään ei siis mene pieleen, koska niin ei vain voi käydä.

Vuosien mittaan mies juurtuu uuteen paikkaansa. Hän oppii jopa näyttämään sen kartalta kavereilleen. Kaikki on paremmin kuin koskaan.

Paitsi se jokin, joka risoo. Myös nuoruuden tunaroinnit alkavat risoa koko ajan enemmän ja se tekee miehestä synkän, kiukkuisenkin. Uusia ystäviä ei enää tule muualta kuin internetistä. Muutama oivallinen tapaus toki löytyykin sitä kautta.

Internetistä löytyy myös rakkaus. Tämä on miehelle se oikea. Valitettavasti mies ei ole tälle se oikea. Hyödyllinen ehkä, mutta ei oikea. Eikä se ole tytön syy. Mies ei vain osaa.

Koska jokin risoo. Muukin kuin nuoruuden tunaroinnit.

Rakkaus loppuu, mutta työ säilyy. Se onkin miehen ainoa syy elää.

Sitten mies löytää ystävän. Tärkeän ystävän. Ystävän kautta mies löytää myös koiran. Yhtäkkiä kaikkea aikaa ei enää voi viettää töissä. Tässä vaiheessa on pakko tutkia, että mikä oikein risoo. Mies aloittaa elämänsä rohkeimman vaiheen.

Mies ei olekaan mies! Ei ainakaan omasta mielestään.

Nyt kaikki alkaa sujua. Henkilö tajuaa, että hänellä on oikeus olla oma itsensä, ja hänen ystävänsä, joiden määrä osoittautuu yllättävän suureksi, jaksavat tukea häntä edelleen, vaikkei hän olekaan enää se Äijät-ohjelmassakin esiintynyt tosikovakivimies. Elämä alkaa oikeasti hymyillä.

Nyt henkilön tarvitsee enää ymmärtää, että mikä helvetti voi tässä tilanteessa vielä risoa!

P.S. Koira näyttää kuvassa surulliselta ja kaihoisalta siksi, että se on vasta kolmevuotias ja se haluaisi jo kovasti lähteä ulos juoksemaan, ei siellä kukaan enää aja koneella eikä siellä voi muutenkaan olla vaarallista, edellisestä ilveshavainnostakin on jo monta hetkeä...

Jos Kaurismäki ei tee tältä pohjalta ranteet viiltävää leffaa, niin jätkä ei osaa yhtään mitään!

Huonolla tuulella kirjoitan hauskaa tekstiä, hyvällä tuulella surullista. Päätelkää nykyinen mielialani itse :)

lauantai, 28. maaliskuu 2015

Lyhyitä erikoisia

En ole hetkeen päivittänyt. Päivitän nyt.

Minulla on astma. Eilen tuli lopullinen vahvistus asialle. Minulle määrättiin lääkettä, joka pitää keuhkoputkistoni sen verran avoimena, että happiatomit mahtuvat rööristä oikein kunnon nelijonossa, kun aikaisemmin kulki vain yksi atomi kerrallaan. Olen nyt hönkäillyt mömmöä kaksi kertaa, eilen illalla ja tänä aamuna, ja ero on aika huikea. Nyt vasta tajuan, kuinka heikosti henki on kulkenut viime kuukausina.

Koska minulla on astma, kaipaan sääliä ja huolenpitoa. Siksi kerroin astmastani ensi tilassa läheisimmälle ystävälleni. Odotin saavani vastausviestissä jotain tällaista: "Voi reppanaa, kylläpä elämä kohtelee sinua kaltoin, tule töiden jälkeen tänne niin täti leipoo sinulle pizzaa ja lettuja ja korvapuusteja ja vähän silittää säälivästi niskaa siinä samalla!" Vastausviesti tulikin sangen nopeasti, mutta se ei ihan ollut toiveideni mukainen, vaan tällainen: "Sun pitääkin sitten viipymättä siivota auto, koska se on yltäpäältä pölyssä. Se ei ole hyväksi astmalle. Ja vaihdat työvaatteet töissä. Tästä asiasta ei neuvotella."

Minulla on kamalan ilkeä ystävä.

Sukupuolenkorjaus edistyy. Hormonihoito on muokannut tunne-elämäni erittäin naiselliseksi, eli elämäni on välillä erittäinkin auvoista ja ihanaa, mutta minuutin päästä yhtä helvettiä. Parta kasvaa nykyään heikosti, koska ilkeä lasertäti poltti naamani karrelle. Vielä olisi muutama kärvennyskeikka edessä. Vitsailin laseriin mennessäni, että siellä savu nousee ja palaneen karvan katku leijailee ilmassa. Kun naamaani alettiin kärventää, savu tosiaan nousi ja karvankatku oli valtaisa. Olipa kiva yrittää pitää pokkaa, koska naamaa ei saanut liiaksi väännellä operaation aikana eikä nauraminen olisi muutenkaan ollut kohteliasta, koska toimenpiteen piti kuulemma olla aika kivulias. Odottelen sitä kipua edelleen. Mikkihiirikoulu on stressannut enemmän, koska en ole oikein saanut aikaiseksi harjoitella kotona. Puheterapiatäti on kuitenkin ollut joka kerta peräti häkeltynyt loistavan naisellisesta äänestäni. Ei se kyllä minusta naiselliselta kuulosta.

On ollut hieman kiireitä, vaikka työmaalla onkin hiljaista. Tuhosin puhelimeni, joten piti hommata uusi. Pitäisi järjestellä yksi hautakivi. Pitäisi järjestellä yksi matka Itävaltaan. Itselleni ja kolmelle muulle. Olen järjestellyt ja miettinyt kaikenlaista eräälle ihmiselle, jonka olen ottanut silmätikukseni tänä vuonna. Pitäisi tehdä liiterillinen klapeja. Puoli liiterillistä on onneksi jo valmiina. En minä niitä itselleni tee, mutta se on kiva harrastus. Lara-paran Lulu-ystävä on ollut kipeänä, joten minä olen joutunut kantamaan suuremman vastuun pienen koiran väsyttämisestä. Nyt se on hyvin väsynyt, koska Lulu tuli ilkeän emäntänsä kanssa eilen auttamaan ja tänään päästiin sattumalta kimppalenkille Laten ja Rikin kanssa. Nyt pikkuinen makaa ihan pienellä kerällä tyynykasan keskellä.

Minä olen herännyt melkein joka yö joskus yhden ja kolmen välillä ja valvonut joskus tunnin, joskus koko loppuyön. Se käy välillä hieman voimille.

Ehkä minäkin otan aamutorkut ennen kuin menen siivoamaan sitä perhanan autoa. Kiitti vain, ilkeä ystäväni!

sunnuntai, 8. maaliskuu 2015

Pulipuli! (Lara pulisee)

Räyh! Minä täällä taas! Maailman eniten iso ja pelottava panieli on palannut!

Tällä kertaa palasin Riihimäeltä ja Hyvinkäältä. Kädelliseni innostui nimittäin varaamaan Lulun ja Mimmin kädellisten kanssa meille puolen tunnin uimavuoron Hyvinkään koirakylpylään. Miksi te oikein pyörittelette päitänne? Ilman muuta meillä koirillakin pitää olla kylpylät ja ilman muuta kädellisten pitää myös viedä meitä niihin!

Joka tapauksessa me aloitimme touhun niin, että komensin kädelliseni pakkaamaan auton täyteen tarvikkeita ja ajamaan sitten Kermakukkulalle, jossa Lulu asuu oman kädellisensä kanssa. Otimme myös heidät ja heidän tarvikkeensa kyytiin ja sitten köröttelimme Riihimäelle, jossa Mimmi asuu omien kädellistensä kanssa. No, mehän olimme hieman etuajassa, koska olimme Riihimäellä perjantaina klo 18:30 ja uimavuoro oli Hyvinkäällä lauantaina klo 11:00. Siksipä komensimme kädelliset lenkittämään meitä Riihimäellä, leikittämään meitä Mimmin kodin takapihalla, käymään saunassa (kädelliset haisevat todella pahalle, jos emme komenna niitä välillä pesulle) ja paijaamaan meitä koko piiiiitkän illan. Lululle piti myös piipattaa tuntien ajan sellaista ultraäänilelua, koska Lulu on välillä vähän hassu...

Me kaikki kolme koiraa nukuimme samassa pienessä huoneessa kahden kädellisen kanssa ja ainakin minä nukuin tosi hyvin omassa pedissäni. Mimmi oli myös tyytyväinen, se nukkui Lulun kädellisen kanssa samassa sängyssä. Mimmi on yhtä iso kuin Lulun kädellinen ja sänky näytti vähän ahtaalta, mutta ihan kokeilemisen ilosta hyppäsin itsekin samaan kasaan. Ilmeisesti osuin johonkin Lulun kädellisen vatsassa sijaitsevaan kipupisteeseen, koska sain äkkilähdön takaisin petiini. Lulu sen sijaan nukkui hieman huonosti, mutta kyllä sekin löysi mukavat makuupaikat. Minun kädelliseni, se kammottava punkero, mahtui nipin napin omaan sänkyynsä ja Lulu päätti mennä useampaan otteeseen ilahduttamaan häntä vierihoidolla. Kyllä siinä oli kädellinen ahtaalla, kun Lulu löi itsensä poikittain keskelle 80-senttistä sänkyä. Hihittelin sadistista hihitystä omassa pedissäni.

Lauantaina komensimme kädelliset lenkittämään meidät uudelleen, antamaan meille ruokaa ja leikittämään oikein kunnolla ennen lähtöä kylpylään. Kylpylä on aika lähellä Mimmin kotia ja kädelliset pääsivät melkein ongelmitta perille. Paikka oli täynnä mielenkiintoisia hajuja ja haukkua kuului joka suunnalta. Samoissa tiloissa on myös koirahotelli eivätkä kaikki asiakkaat tainneet olla tyytyväisiä palvelun laatuun. Hieman meidänkin kädellisiämme harmitti, kun asiakaspalvelukädellinen tuntui suhtautuvan meihin kaikkiin hieman nuivasti, mutta me koirat emme moisesta piitanneet. Me katselimme ja odottelimme uimavuoroamme.

Kun uimavuoro viimein alkoi, sekosi Mimmin pää ihan täysin. Se hyppi altaaseen ja polski kuin nitroglyseriinillä tankattu saukko. Me olimme Lulun kanssa hieman hillitympiä alkuun, mutta on pakko myöntää, että mekin taisimme lopulta vipeltää ja pulikoida aika vinhasti. Mimmi oikein itki ilosta ja me haukuimme kuin heikkopäiset. Kädellisetkin huusivat ja hihkuivat siihen malliin, että porttikielto taisi olla lähellä. Asiakaspalvelukädellisen mielestä me emme olisi pärjänneet ilman firman tarjoamaa (maksullista) uittajaa, mutta Lulu olisi purrut moiselta vieraalta veteenheittäjäkädelliseltä pään irti, joten olimme vakaasti päättäneet mennä omine nokkinemme. Mimmin johdolla me tajusimme jutun juonen hyvin nopeasti ilman ammattiauttajiakin ja hauskaa oli. Tässä pari kuvaa reissusta:

003.jpg

Lulu ja Mimmi kilpauinnissa. Lulu ensin maalissa, mutta Mimmillä on lisäpaino suussa.

 

004.jpg

Minä uimassa soolona, Mimmi kannustaa vierellä.

 

005.jpg

Kohta perillä! Ehdinpä samalla mulkaista kuvaajaakin häijysti. Grrrrr!

 

007.jpg

Mimmi on synnynnäinen vesipeto. Se olisi uinut vaikka koko päivän.

 

008.jpg

Lulu on hieman hillitympi uimari, mutta kyllä sekin tykkää pulikoida ja uiminen on hyväksi sen nivelrikolle.

 

010.jpg

Minä takaviistosta. Olen minäkin aika peto.

 

013.jpg

Okei, nyt Mimmi näyttää vähän pelottavalta...

 

016.jpg

Föönikin löytyy talon puolesta. Mimmiä kuivataan, Lulu odottaa vuoroaan.

 

017.jpg

Minua ei kuivattu tuollaisella metelihärvelillä! Pidin siitä huolen katsomalla kädellisiä häijysti heti kun he edes suunnittelivat moista. Onneksi kuivun muutenkin nopeasti.

 

11037567_971409099535795_411150409097672

Tässä kädelliseni pesee minun ylhäisyyttäni ja pitelee samalla Lulun hihnaa. Hormonihoito on saanut aikaan sen, että kädellinen kykenee jo suorittamaan useampia samanaikaisia koiranpalvelutehtäviä, kun miehenä ollessaan hän ei osannut tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan. Olisi kyllä kiva, jos tuo alkaisi joskus myös näyttää hieman enemmän naaraskädelliseltä, mutta hyvä näinkin.

Se oli sellainen reissu. Nyt olen kamalan väsynyt. Kädellinenkin on jotenkin nuutuneen oloinen. Mitäs veti äsken pitkän aamulenkin, jonka aikana kantoi minua puoli kilometriä. Kädellisen keuhkotauti on kuulemma astma. Ei tuo oikein tunnu ottavan diagnoosia vakavasti. Eikä hän ainakaan vielä ole kuollut mihinkään kammottavaan astmajuttuun, joten ruoansaantini on ilmeisesti turvattu. Hieman kyllä harmittaa, ettei kädelliseni aio antaa minua pois astman vuoksi, kuten monet muut tuntuvat tekevän. Nettihän on täynnä sellaisia "annetaan koira astman/perheenlisäyksen/pitovaikeuksien vuoksi"-ilmoituksia. Harmi, että minulle on sattunut sellainen kädellinen, joka ei luovu koirastaan pikkujutun takia. Olisi varmasti mielenkiintoista vaihtaa kädellistä.