Uusi vuosi on alkanut ja elämä jatkuu ennallaan, vaikka maailmanlopun piti tulla 21.12.2012. Kauan odotetun joukkotuhon peruuntuminen oli suuri pettymys. Olisi ollut uljasta kuulua niihin harvoihin ja valittuihin, jotka olisivat päässeet kokemaan moisen ilmiön. Mutta ei! Elämänpentele vain jatkuu ja jatkuu.

 Mikä pahinta, se jatkuu ennallaan. Olen edelleen minä, asun edelleen kotonani, teen edelleen samaa työtä ja siivoan edelleen saman koiran perseestä valuvaa verta. Kyllä, Laralla on juoksu... Ei kodissa mitään vikaa ole, työ maistuu oikein hyvälle ja Lara roiskii verta perseestään viimeistä kertaa, se kun pääsee tohtorisedän tai -tädin silvottavaksi maaliskuussa, mutta minä en tällä hetkellä oikein viihdy minuna. Jännäprojekti on nyt suvantovaiheessa jokusen kuukauden ja sen jälkeenkin mennään samoilla eväillä vielä ties kuinka kauan. Todennäköisesti näin mennään kuolemaan asti, mutta jos kaikki menee todennäköisyyksiä uhmaten ihan nappiin, en enää ole jännäprojektin jälkeen minä. Tai no, olenhan minä minä ja varmasti ihan yhtä kiukkuinen ja inhottavakin, mutta en kuitenkaan enää samalla tavalla kuin ennen.

 Luulin, ettei minulla ole mitään kiirettä jännäprojektin kanssa, kun olen jaksanut haaveilla siitä jo vuosikymmeniä tekemättä mitään asian eteen eikä nyt siis pitäisi olla hätäpäivää, kun homma viimein etenee. Vauhtihan on nyt joka tapauksessa miljoonia kertoja nopeampaa kuin vielä ennen viime kesää, jolloin laitoin homman viimein liikkeelle. Mutta ei se niin yksinkertaista ole. Ennen viime kesää osasin elää päiväkausiakin putkeen ajattelematta asiaa ja kun se taas väistämättä jossain vaiheessa putkahti mieleen, se oli sellaista tasaisen tappavaa kaiherrusta eikä sen pahempaa. Nyt asia on mielessä yötä päivää eikä se ole pientä kaiherrusta, vaan oikein kunnon korvennusta. Saapa nähdä millainen mielentila on sitten kun homma tyssää lopullisesti ja saan jättää haaveille haikeat hyvästit...

 Niin, hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille hieman jälkijunassa! Minä vietin joulun Multialla sukuloimassa, välipäivät siivosin kämppää ja sitten harrastin vuoden viimeiset päivät kulttuurielämyksiä. Ensin kävin lumoavan naapurintytön kanssa katsomassa Juoppohullun päiväkirjasta väännetyn surkean elokuvantekeleen, sitten kävin lumoavan koirani kanssa Turussa (no, melkein Turussa) hakemassa vaatekaappini ja seuraavana päivänä jonotimme naapurintytön ja hänen äitinsä kanssa Kehä I:llä pääsyä Barona-areenalle Vain elämää-tähtiä katselemaan. Loppupäätelmäni kyseisen viikonlopun kulttuurimatkailusta on, että Juoppis-leffa oli paska, Turku Turku ja Barona-areenan liikennejärjestelyt surkeat. Itse konsertti oli kyllä hyvä, mutta kolmen kilometrin autojono, joka eteni sata metriä vartissa halki espoolaisen asuma-alueen, ei herättänyt ilonhuutoja muuten kuin sarkastisessa mielessä. Jonna, tämä naapurintyttöni joka ei asu naapurissa, istui etupenkillä ja yhdessä me katselimme kelloa ja trippimittaria ja yritimme arvata, milloin mittariin napsahtaa seuraavat sata metriä lisää. Yleensä pessimistisimmätkin arvauksemme osoittautuivat liian optimistisiksi. Mutta voi niitä onnenkiljahduksia, kun se satanen viimein tuli täyteen! Sitten saimmekin odotella taas hyvän tovin ennen kuin seuraava satku oli madeltu.

 Prinsessa Veripeppu, siis Lara, sai uljaita joululahjoja. Seitsemästä lahjasta kuusi on sellaisia ihanuuksia, jotka pitävät ääntä. Kämpässä on siis soinut aikamoinen konsertti jo pari viikkoa, vaikkakin meno alkaa viimein pikkuhiljaa tasaantua. Jostain syystä tuo mielisairas eläin pitää kovista äänistä. Ilotulitteetkin olivat sen mielestä lähinnä kiehtovia ja isot autot ja työkoneet ovat ehdottomasti alle juoksemisen arvoisia juurikin kovan äänensä ja suuren kokonsa ansiosta. Mutta ihan toinen juttu ovat sitten Möröt. Esimerkiksi tuulessa rahiseva kuivunut lehti on mitä hirvittävin Mörkö, jolle pitää rähistä kaikin voimin! Ihan kaikelle täytyy ensin varmuuden vuoksi rähistä ja vasta sitten käydä katsomassa, että onko siellä Mörkö vai kenties joen takana asuva hassu pikku tiibetinspanieli. Sekopäinen otus.