"Voi höpsis pöpsis ja herranjestas kun on kamalan synkkä blogi!"
Noin, nyt on päivitelty. Sitten lyhyesti asiaan:
Työ sujuu kohtalaisesti. Kukaan ei hoputa eikä hössötä ja kahdeksan tunnin päivillä pärjää mainiosti. Se on mukavaa, koska kotona on miettimistä ihan tarpeeksi tuon kirotun savupiipun kanssa. Kuopioon lähtee kuormia reilun viikon välein ja ilmeisesti siellä on oltu tyytyväisiä meidän tuotteisiimme. Reklamaatiot ovat koskeneet muiden firmojen räpellyksiä, eivät meidän mestariteoksiamme. Mutta näinhän se homma menee, kun Suomen parhaan kivifirman paras kivi-ihminen tekee Suomen parasta kiveä, vaikka vehkeet ovat vain välttäviä ja raaka-aine välillä mitä sattuu. No, ehkä nostan itseäni hieman korkeammalle kuin olen ansainnut, mutta onhan se hyvä, että itsetunto on kohdallaan edes jossain asiassa.
Laralla on ollut juoksu kolmen viikon ajan ja nyt se alkaa viimein hellittää. Valitettavasti hieman liian myöhään päiväpeiton ja sohvien selkänojien kannalta. Tuo koirahan kiipeilee sohvien selkänojilla kuin kissa ja kun se tyttöjen juttu siellä hännän alla vuotaa verta suuria määriä, näyttää kumpikin sohva saatananpalvojien uhrialttarilta. No joo, ehkä hieman liitoittelen niitä paria pisaraa, mutta verta niissä kuitenkin on. Tyttö on kasvanut jo kuusikiloiseksi karpaasiksi ja se ajaa tielleen osuvat eläimet pois jo pelottavalla ulkomuodollaan ja ellei se auta, neiti Tappajakoira murisee ja ärjyy peloittavasti. Tämä tosin toimii vain västäräkkiä pienempiin eläimiin. Erityisen hyvin Laran pelottava ulkomuoto tepsii erääseen kaksijalkaiseen älykääpiöön tuossa toisella puolella jokea. Jätkällä on yksityinen kaatopaikka lenkkireittini varrella, ainakin piha on täynnä romuautoja ja lahoa veneenrohjaketta sun muuta. Kun kävelen siitä ohi ja herra Kaatopaikkatirehtööri on pihalla, hän on hiljaa kuin urea sukassa, mutta eräänä iltana hän ilmeisestikin muutaman saunakaljan rohkaisemana huuteli rohkeasti toisen kerroksen ikkunasta, että "vie se rakki helvettiin siitä pihasta, saatana!", kun Lara kävellä töpötteli pelottavasti puoli metriä nurmikon puolella eikä sillä ollut aikomustakaan tehdä siihen tarpeitaan. Vastasin ystävällisesti, että "haista kuule paska, saatana!", jonka jälkeen ikkunasta esiteltiin rohkeasti jotain käsimerkkiä. Sen jälkeen poju hipsi jonnekin pureksimaan huultaan ja pidättelemään itkuaan. Eilen hiippari sitten sattui olemaan jälleen kaatopaikkaansa järjestelemässä, mutta eipä hän edes vilkaissut minua tai Laraa, vaan tuijotti tiiviisti jotain vanerinpalaa. Kummasti se uho hälveni, kun oltiin samalla tasolla eikä välissä ollut seinää suojelemassa.
Jos ei pidä siitä, että koira kävelee puoli metriä oman nurmikon puolella, niin asiasta voisi kyllä huomauttaa ihan ystävällisesti, jonka jälkeen minä kyllä pidän Laran siellä asfaltilla. Kyseinen tie on kapea ja piha alkaa heti asfaltin reunasta, joten koiraa pitäisi kantaa sylissä, jos haluaa ettei se astu vahingossakaan elintärkeälle nurmikolle, jolle kissat, jänikset, ketut, linnut ja muut elävät käyvät jatkuvasti tekemässä tarpeitaan. Enkä tiedä kuuluuko se pieni kaistale edes sille pellelle vai onko se piennarta. Joka tapauksessa asia on niin, että jos ensimmäinen kontakti on se, että uhitellaan kännissä toisen kerroksen ikkunasta, niin aivan varmasti minä haistatan paskat! Kymmenet kerrat olen siitä kulkenut sen pellen touhutessa siinä kaatopaikallaan ja usein Lara on käynyt nuuhkimassa sitä nurmikkoa, mutta kertaakaan jätkä ei ole mitään sanonut. En kai minä nyt niin pelottavalta näytä, ettei minulle voisi tulla puhumaan? En minä tahallani pelottele ihmisiä tuolla kaamealla tappajakoirallani. Ja ei, yhtä ainutta kakkakikkaretta ei tuon koiran takapuolesta ole sille kaatopaikalle tullut! Ei siis voi kitistä siitä, että Lara olisi sotkenut arvon herran romukasoja. Minulla on se periaate, että hoidetulta nurmikolta ja kulkureiteiltä kerään kikkareet talteen, jos neiti sattuu sellaiseen paikkaan tekemään, ja pientareilta potkin ne ojanpohjalle. Välillä olen potkinut muidenkin koirien läjiä sivummalle, ettei tarvitse hävetä niin paljoa.
Kotona on ankeaa. Savupiippu vie hermot ja Tiomon jatkuva läsnäolo mielenterveyden. Onneksi Lara tarjoaa tekemistä ja naapurintyttö projekteja. Olen jopa käynyt mustikassa!
Koko elämää hallitsee kuitenkin tämä minun "jännäprojektini". Se seisoo nyt vielä melkein kuukauden ennen kuin seuraava askel otetaan, mutta kuitenkin mietin ja pähkäilen sitä koko ajan niin, että pää alkaa seota ihan huolella. Olisi ehkä ollut viisaampaa antaa olla ja tyytyä tähän nykyiseen elämään ilman joutavia haaveita. Projektin eteneminen pidemmälle on niin epätodennäköistä, että sen miettiminen on jokseenkin turhaa, mutta en kuitenkaan osaa olla miettimättä. Ja mitä enemmän mietin, sitä varmempi olen siitä, että haluan viedä sen loppuun asti. Pettymys tulee siis olemaan melkoinen, kun homma sitten lopulta kaatuu. Periksi en kuitenkaan anna! En enää tässä vaiheessa, kun olen käyttänyt viikkokausia siihen, että olen saanut itseni piiskattua liikkeelle. Liikkeellä pysymisessä auttavat ne muutamat ihmiset, jotka ovat (tahtoen tai tahtomattaan) joutuneet tukijoukoikseni. Kannustuksen ei tarvitse olla mitään elokuvista tuttua massiivista möykkäämistä tai tunteikkaita palopuheita, vaan esimerkiksi hullun siskoni naljaileva huumori auttaa kovasti. Samoin potkua antoivat ne kaksi sanaa, jotka ystäväni laittoi tekstiviestiin eilen illalla. Kaksi ihan tavallista sanaa, jotka tässä yhteydessä merkitsivät minulle niin paljon, että nukuin koko yön typerä hymy naamallani. Olen varma, että kaikki läheiseni osallistuisivat kannustustalkoisiin yhtä innokkaasti, mutta jos pidän tämän alkuvaiheen pienen piirin tiedossa, niin sitten projektin kaatumisen tuottama pettymyskin pysyy pienessä piirissä. Ja minä olen oikeasti rasittava tämän vouhotukseni kanssa, te "rannalle jääneet" ette siis menetä mitään
No niin, meneepä sentimentaaliseksi. Parasta lopettaa.
Kommentit