Kiitos vain otsikosta IRC:lle, siellä törmäsin termiin "jännän äärellä"...

Kesä alkaa olla puolivälissä eikä mikään ole edennyt. Kaikki sujuu siis aivan kuten aiempinakin vuosina. Kotipuolessa pitäisi saada tuo kirottu savupiippu kuntoon, mutta kesäkuu meni siihen, että odottelimme sutaria kartoittamaan hökötyksen kuntoa. No, onneksi taloyhtiön öljysäiliö tarkastettiin siinä sivussa ja se aiheutti kivasti kaivuutöitä. Ovelana miehenä kaivoin juhannuksena pienen alun ja jätin sitten lapion törröttämään houkuttelevasti kuopanreunalle. Eipä aikaakaan, kun tuo mielenköyhä naapurintyttö kaivoi lomapäiviensä ratoksi äitinsä avustamana kuopan loppuun ja hoiteli samalla Laraa ja raahasi pyykkejäni narulta sateensuojaan ja kaikkea sellaista. Palvelu pelaa.

Ymmärrän kyllä miksi katuvalo houkuttelee ympärilleen hyönteisiä, mutta en ymmärrä kuinka vittumainen ja kiukkuinen mörrimöykky saa houkuteltua läheisyyteensä enkeleitä.

Töissä eteneminen on myös ollut hieman takkuilevaa. Sahaan koko ajan tukka putkella kiveä Kuopion torille, mutta ihan yksinkertaista se ei ole, koska sinne menee pelkästään meiltä varmaan ainakin kymmentä erilaista kiveä. Kun saan sahan hoilaamaan jotain tavaraa, tuleekin Savon perukoilta viesti, että nyt tarvittaisiin pikaisesti, mieluummin jo eilen, sitä kiveä jota en vahingossakaan ollut nostamassa sahalle ennen isänpäivää. Samaan aikaan aina jokin paikka reistailee tai jos ei muuta, niin pihaan tupsahtaa rekka, jonka kyydissä on sellaisia enemmän tai vähemmän korvapuustin muotoisia ja maapähkinän kokoisia raakakiviä lastattuna kaksi senttiä paksujen puiden päälle (kuormaajan piikkejä ei saa sujuvasti kiven alle jos aluspuut ovat liian ohuet). Ja tietysti kivet ovat sellaista väriä, jota ei mene Kuopioon ennen itsenäisyyspäivää! Mutta työstressi on mukavaa käsitellä, se voittaa elämästressin helposti. Töissä olen vastuussa ainoastaan tuotannon sujuvuudesta ja elottomien koneiden toiminnasta, elämässä joudun sen sijaan miettimään kaikenlaista tunnekakkaa ja vastaavaa.

Olette saattaneet huomatakin, että olen ollut hieman normaalia kiukkuisempi viime aikoina. Yleensähän olen yksi perkeleen päivänsäde, mutta nyt iloinen ja valoisa luonteeni on ajautunut väliaikaisesti hieman synkempään tilaan. Tai väliaikaista tämä ainakin ennen on ollut, nyt en tietenkään voi vielä sanoa mitään lopullista ennen kuin tämä on ohi. Sen verran ankaraa tämä potutus on joka tapauksessa ollut, että olen joutunut pohtimaan ihan huolella sen perimmäistä syytä. Muutama ilmiselvä syy on tietysti olemassakin tälle ”lievälle” negatiivisuudelleni ja satunnaiselle alakuloisuudelle, mutta nyt keskitin huomioni niiden ulkopuolelle. Tiettyjä yhtäläisyyksiä olen löytänyt ainakin näistä viimeisimmistä potutuskausista ja pienellä mielikuvituksen venyttelyllä olen saanut tehtyä johtopäätöksiä, jotka osoittavat syyttävällä sormella erästä lapsuusajoilta asti elämässäni mukana kulkenutta juttua, jonka kanssa en ole koskaan oikein selvittänyt asioita. Nyt olen päättänyt, että se homma pistetään lihoiksi ja tongitaan huolella, vaikuttipa se vitutuksiini tai ei. Tonkimisprosessin tuloksena saatan äityä tekemään jotain sellaista, mikä muuttaa ihan kaiken perusteellisemmin kuin mikään aikaisempi elämäntapahtuma, mutta todennäköisempää on, että jatkan kuten ennenkin. Toki hieman paremmin itseni tuntien.

Saapa nähdä. Ehkä olen jonkin todella jännän äärellä. Todennäköisesti en. Mutta joka tapauksessa teen viimein jotain sellaista, jota olen miettinyt jo vuosikymmeniä. Olen siis väkisinkin jännän äärellä, itse asiassa jo sen sisällä, vaikkei mitään sen suurempaa sitten lopulta tapahtuisikaan. Saa nähdä kuinka käy. Helpompaa tietysti olisi jatkaa vain kuten ennenkin, eihän tuo asia oikeastaan kiusaa pahemmin muuten kuin satunnaisesti, mutta jos katson muutoksen tarpeelliseksi, niin silloin mennään. Ei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä, samanlainen mulkero minä tulen olemaan hamaan kuolemaani asti, mutta ehkäpä olen edes hieman tyytyväisempi mulkero. Ensimmäinen askel on joka tapauksessa otettu. Mahdollisesti palaan jo toisen askelen jälkeen takaisin tähän tuttuun, turvalliseen ja silloin tällöin hieman potuttavaan elämääni. Hieman viisaampana ja sitä kautta ehkä hieman vähemmän pottuuntuneena.

Jokainen lähelleni eksynyt on nyt varmasti riemuissaan. Onhan se varmasti hienoa, jos minä muutun. Tästä kun ei ihminen voi muuttua muuhun kuin parempaan suuntaan :)

Mutta ei pidä innostua liiaksi, sillä 95-prosenttisella varmuudella mitään ei tapahdu. Haluan vain katsoa, onko minulla syytä ja mahdollisuuksia tehdä asialle jotain, sillä nyt se tuntuu vaivaavan jatkuvasti ainakin jossain määrin. Tuosta pienestä todennäköisyydestä johtuen en myöskään tarkemmin kerro mistä on kyse. Jotkut saattavat toki arvata ja parilla ihmisellä on asiasta ihan tietoakin. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suuri asia muille kuin itselleni enkä minä ole niin mielenkiintoinen ihminen, että ketään oikeasti kiinnostaisivat minun kotkotukseni. Pysyttelen siis toistaiseksi salaperäisenä. Ja ei, en ole loikkaamassa jokeen! En ainakaan niin kauan kun työkyky on tallella ja tuo karvojaan pöllyttelevä kippurahäntä tuhisee vieressä.

Kuinka on mahdollista, että viisikiloisesta koirasta irtoaa kahdeksan kiloa karvaa PÄIVÄSSÄ? Eikä se kuitenkaan syö kuin normaalin viisikiloisen koiran annokset + kahdeksan kiloa kissanpaskaa joka lenkillä... Mutta kiva viikko sillä oli. Alkuviikolla se sai joka päivä leikkiä Lulun ja Lulun kivojen ihmissukulaisten kanssa, kun sen oma ihminen oli ruman veljensä kanssa töissä. Loppuviikon se onkin sitten ottanut rauhallisesti. Eilenkin se oli muutaman tunnin pihalla ihan nätisti, riehui vain 90% ajasta ja istuskeli/makoili lopun aikaa, kun normaali riehunnan osuus on 99% ja loppuaika menee aktiiviseen riehunnan suunnitteluun.

Olisi minulla hieno kuvakin Larasta sängyssä, jonka se ihan itse petasi, mutta Vuodatus ei nyt oikein halua noita kuvia siirrellä.