Viime aikoina olen suorittanut paljon hankintoja, joista kolme oudointa julkistan nyt tässä. Ei saa sitten nauraa!
1. Sokerikippo
Koska asuntoni on nykyään sellaisessa kunnossa, että tänne kehtaa peräti pyytää ihmisiä nauttimaan kofeiinipitoisia kuumia juomia, tarvitsen kuulemma ehdottomasti myös kipon, jossa voin säilyttää sokeria, jota jotkut kuulemma sotkevat tuon kofeiinipitoisen nesteensä joukkoon. Henkilökohtaisesti en kyseistä tapaa ymmärrä, mutta koska olen perin miellyttämisenhaluinen ihminen, päätin sitten senkin asian järjestää. Näin jo silmissäni kivimiehen imagolle sopivan sokeriastian, esimerkiksi tyhjän säilykepurkin tai karskia kivimieshuumoria tihkuvan käytetyn peltisen vaseliinipäälärin, mutta jostain käsittämättömästä syystä päädyin kuitenkin ostamaan tämän:
Sydämenmuotoinen posliinikippo, johon ei mahdu edes kokonaista kilon laatikkoa sokeripaloja, vaan sitä joutuu täyttämään kuukauden tai parin välein vierailijoiden määrästä riippuen! Herrajumala! Olen varmasti ollut päästäni vialla!
2. Koristetyynyt
Kaikenlaista koristeellista ja söpöä tänne on ilmaantunut, onpa peräti ihan elävä huonekasvikin tuolla makuuhuoneen nurkassa, mutta kyllä minä kuitenkin väittäisin söpöjä pikku koristetyynyjäni epäkivimiehisimmäksi sisustuselementikseni. Kun tuli puhe päiväpeiton päälle tulevista tyynyistä, joiden tehtävä on luoda huoliteltu ja kodikas tunnelma makuuhuoneeseen, kuvittelin herkässä mielessäni kaksi lantuilla täytettyä apulantasäkkiä, jotka olisivat toimineet iltapäivätorkkujeni (joita en ole ehtinyt pitämään kuukausiin) aikana mitä miellyttävimpinä päänalusina ja joiden pinnasta kivimiehenrohjakkeen poskesta irronnut töhkä olisi ollut helppo huuhtoa pois painepesurilla. Mutta mitä minä todellisuudessa hankin? No nämä:
Kaksi söpöä mustaa tyynyä, joissa on violetteja rehuja! Eihän noin nättien esineiden päälle kehtaa raavas ja rasvainen mies päätään kallistaa ennen kuin on käynyt pesemässä ruman ja karvaisen päänsä kiehuvalla vedellä! Mitä ihmettä minä olen oikein ajatellut?
3. Vahtikoira
Koska asunto on nyt täynnä kaikenlaista sievää, sööttiä, söpöä ja nättiä tavaraa, joudun panostamaan myös irtaimiston turvallisuuteen. Kaikenlaisia varashälyttimiä on toki kehitelty, mutta vanhaa kunnon koiraa ei mikään voita. Siksipä minäkin päätin hankkia verenhimoisen petoeläimen tuekseni ja turvakseni. Koiria on monenlaisia ja moniin käyttötarkoituksiin, mutta minä olin jo päättänyt, millaisen haluan. Tällaisena esittelin tulevan hauvani Facebookissa:
Eipä aikaakaan, kun menin tulevaa palveluskoiraani katsomaan tuonne vajaan parinkymmenen kilometrin päähän keskelle paikallista erämaata, jossa pentuetta säilytettiin ilmeisesti turvallisuussyistä, etteivät ne pääsisi popsimaan koulumatkaansa taivaltavia lapsukaisia tai pahaa-aavistamattomia hirvenmetsästäjiä. Yllätykseni oli melkoinen, kun sieltä pesänä toimivasta isosta pahvilaatikosta kaivettiinkin tuollainen:
Siis tuohan on maailman söpöin, suloisin ja herttaisin pikku koiranpentu eikä mikään Kerberoksen, Manalan kolmepäisen vahtikoiran, kaltainen vertahyytävä hirviö, jonka murina saa kiljuvan jalopeurankin puhumaan kuiskaten! Kaiken kukkuraksi se on tyttö! Tyttö!! Mitä minä olenkaan mennyt tekemään? Eihän tämä nyt mennyt ollenkaan niin kuin piti!
Näin meidän kesken mainittakoon, että joulukuun puolivälissä tuo pitäisi käydä noutamassa uuteen kotiinsa. Pennun nimi on Lara ja se on aivan käsittämättömän hurmaava olento. Ellen olisi kylmä ja tunteeton kivimiehenrohjake, olisin karvakorvaan jo täysin lääpälläni...
Lopuksi pitää vielä hieman mainostaa ystävää. Minulla oli nimittäin jo 90-luvun puolivälin tienoilla suuri kunnia tutustua Iina Koppinen-nimiseen nuoreen neitoon, josta varttui myöhemmin varsin taitava taidemaalari. Parissa päivässä hän maalasi makuuhuoneeni seinään 160cm leveän ja 90cm korkean "sängynpäädyn", josta tuli asuntoni ehdottomasti näyttävin yksityiskohta:
Kunpa kamerani vain saisi tuon vangittua sellaisena, kuin se oikeasti on.
Kommentit