Vanhan ystävän kanssa lyöty perinteinen painonpudotusveto alkaa olla kohta taas punnitusta vaille valmis. Joulun alla on virallinen punnitustilaisuus, jossa kaksi saimaannorppamaista vartaloa kiipeää kumpikin vuorollaan vaa'an päälle ja toteaa, että tämä vuosi meni hieman harjoitellessa, mutta ensi vuonna tulee jo tulosta... No, alkuun minä kyllä teinkin tulosta, pari ensimmäistä vuotta sain pudotettua painoa oikein huolella, mutta sitten tuli Traviania ja tupakoinnin lopettamista ja muuta hyvää tekosyytä, joiden varjolla sain kerätä kadonneet kilot takaisin niin, että viime jouluna painoin vain parisataa grammaa vähemmän kuin ensimmäisen punnituksen aikaan neljä vuotta aiemmin. Ystävälläni ei ole mennyt sen paremmin, hän on kerännyt vuosi vuodelta tasaisesti lisää painoa ja nyt meillä on massaa yhteensä sen verran runsaasti, että jos meidät saataisiin jollain ilveellä ammuttua Maata kiertävälle radalle, vaikuttaisimme vuorovesien liikkeisiin varmasti melkein yhtä paljon kuin Kuu, tuo juustokasvoinen pikku ystävämme.

Mmmmm, juustoa...

Tänä vuonna suunta on kuitenkin ollut pitkästä aikaa alaspäin. Olen koko vuoden onnistunut välttämään yletöntä mässäilyä ja muistanut silloin tällöin ostaa jotain myös siitä rehuhyllystä. Painonpudotus on kuitenkin ollut varsin hidasta, koska liikuntapuoli on jäänyt vähäiseksi. Pyöräily, tuo liikuntamuodoista rakkain, lisääntyi toki viime kesästä huikeat 150%, mutta kilometreissä laskettuna lisäys ei ollut merkittävä, koska viime vuonna pyöräilin 20km ja tänä vuonna mittariin on yksinkertaisen laskutoimituksen perusteella siis napsahtanut jokseenkin säälittävät 50km.

Tässä kohdassa pitää mainita Suvi. Näin minua ohjeistettiin.

Ja sitten takaisin aiheeseen. Liikunta siis on jäänyt alkuvuoden aikana surullisen vähiin, mutta pari viikkoa sitten siihen asiaan tuli muutos, kun jouduin mukaan jonkinlaiseen outoon ihmiskokeeseen. Ilmeisesti kokeen tarkoituksena on ottaa selvää, kykeneekö mursun ruumiinrakenteella, laiskiaisen reflekseillä, kastemadon jalkalihaksilla ja puutarhatontun hapenottokyvyllä varustettu miehenretale roikkumaan vikkeläkinttuisen nuoren naisen ja vilkkaan pikku koiraneidin vauhdissa näiden iltalenkeillä. Hämmästykseni on ollut suuri, kun olen havainnut kykeneväni kävelemään peräti muutamia kilometrejä melkein samaa vauhtia kuin normaalit ihmiset. Alussa se oli tietysti hieman tuskallista, kun keuhkojen rippeet parkuivat henkensä hädässä ja jalat huusivat Niveaa, mutta nyt homma sujuu jo melkein kuin tanssi. Jonkinlaista tanssia se etäältä katsottuna muistuttaakin, kun koiraneiti yrittää välillä parhaansa mukaan kietoa talutushihnaansa puuskuttavan kivimiesraukan ympärille ja joudumme hyppimään pyörätien puolelta toiselle välttääksemme pahemmat solmut. Välillä suloinen pikku karvakorva päättää puolestaan tarjota lisähaastetta tarttumalla kengännauhoihini ja kiskomalla ne auki. Ensin se toimii melkein yhdeksänkiloisena lisäpainona ja sen jälkeen vuorossa on venyttelytuokio, kun avatut nauhat pitää solmia uudelleen kiinni. Sen voin sanoa, ettei kuntoilu ole tylsää reilun vuoden ikäisen leikkisän koiran kanssa.

Sen verran olen kuntoiluun hurahtanut (ainakin hetkellisesti), että käyn lenkillä joskus ihan yksinkin, kenenkään piiskaamatta. Silloin puuha ei ole niin hupaisaa, mutta toisaalta saan huohottaa vapautuneemmin, kun ei tarvitse niin paljoa hävetä sitä vinkunaa, korinaa, pihinää ja köhimistä, jota tällainen wanha raato pitää jo silloin, kun joutuu kävelemään pihan poikki suihkuun, täysipainoisesta kävelylenkistä puhumattakaan. Vielä tässä vaiheessa harjoituskautta en osaa käyttää lenkkituokiota asioiden ajattelemiseen ja pähkäilyyn, vaan päässä takoo lähinnä seuraavaa: "Olen kävelyllä, minun on pakko olla hullu, toivottavasti kukaan ei näe, onneksi minua ei kukaan tunne tällä kylällä, meinaanko minä muka tosissani kävellä tuota kautta, siitähän tulee matkaa kilometritolkulla, mitä hittoa minä olen tekemässä, tuosta minä ainakin oikaisen, tai ehkä seuraavasta, paljonkohan maksaisi jos tilaisin taksin tähän ja menisin sillä kotiin, ei, pakko kai kävellä, onneksi on pimeää, onkohan minulla housut jalassa, en kai minä aio kiertää vielä tuota kautta, olen takuulla seonnut, siellähän on jumalaton ylämäki, kuuluukohan tämä huohotus ja pihinä Porvooseen asti..." Onneksi muistan vanhasta kokemuksesta, että pian tuollainen jää pois ja pääsen taas pyörittelemään työasioita rumassa päässäni ja käyttämään yksinäiset kävelyt hyödyllisesti.

Entä onko kuntoilu vaikuttanut painoon? Onhan se! Parissa viikossa on pudonnut kolme kiloa, enkä ole rukannut ruokavaliota oikeastaan lainkaan siitä, mitä se on ollut koko vuoden. Kun kilpailijani, tuo multialainen herrasmies, kertoi lisäksi onnistuneensa kohottamaan omaa painoaan tämän vuoden aikana jälleen useampia kiloja, näyttäisi vedonlyönti kääntyvän parin vuoden tauon jälkeen jälleen minun edukseni ja pian olen arvokkaan konjakkipullon onnellinen omistaja, ellei ystäväni ole sitten taktikoinut ja kertonut minulle puhelimessa vääriä tietoja omasta edistymisestään saadakseen minut lopettamaan ankaran dieettini ja kuntoiluni. Ja vaikka pullon saisinkin, en voisi sitä juoda, koska minun pitää vahtia linjojani...

Aiemmissa päivityksissä mainittu remontti etenee pikkuhiljaa. Tänä viikonloppuna on taas pari puuhakasta päivää, joiden jälkeen makuuhuone ja eteinen saattavat olla jo hyvinkin pitkälti valmiina, ellen onnistu jollain tavalla sotkemaan asioita niin lahjakkaasti, että menee koko urakka uusiksi. Uskokaa pois, kyllä minulta sellainenkin onnistuu!