Terveisiä Ilosaarirockista! Siellä oli jälleen kivaa, kuten aikaisempinakin vuosina. Ikä alkaa tosin tehdä tepposia enkä jaksa riekkua anniskelualueella takavuosien malliin, mutta kipeänä minä sieltä kuitenkin taas kotiin palasin. Kun ennen olen tullut kotiin krapulassa, oli tällä kertaa tuliaisina flunssa. Vai mikä lie keuhkoputkentulehdus tämä nyt sitten onkaan. Yskittää kovasti ja jostain hormistojen uumenista nousee rajattomasti sellaista vihreää ja paksua tavaraa, jota yleensä näkee vain Ghostbusters-elokuvissa. Ei ollenkaan mukavaa. Joudun tänään pitämään puoli päivää rokulia töistäkin, kun ei vain kykene tuossa paskakelissä ja tässä taudissa työskentelemään. Kirjoitan tätä siis työaikana. Risti seinään!

Säätieteilijät, nuo valehtelevat ketaleet, lupasivat Joensuuhun sateista viikonloppua. Puhuivat taas omiaan, kuten aina luvatessaan jotain parempaa säätä kuin tätä iänikuista hellettä. Lauantaiaamuna satoi jonkin aikaa, mutta se loppui samalla sekunnilla kun astuimme hotellin ovesta ulos, ja pilven takaa esiin singahti Aurinko, tuo kirottu Oranssi Paska, vahingoniloinen virne rumalla naamallaan. Onneksi varjossa oli kuitenkin suhteellisen raikasta ja iltapäivän puolella se minun vakituinen mörköilypaikkani siellä festarialueen päälavan kupeessa olevalla nurmikkorinteellä oli melkein tauotta varjoinen. Samasta syystä se oli myös yleensä vapaana, koska suuri osa festarikansasta kuuluu siihen aivopestyyn joukkoon, jonka on pakko päästä pilaamaan ihonsa ja hyvinvointinsa auringonsäteillä. Oikeastaan olen kiitoksen velkaa iltapäivälehdille, noille kakkajournalismin esitaistelijoille, jotka vuodesta toiseen jaksavat ylistää paskakelien ihanuutta.

Ilosaari on kyllä kiva pikku kylätapahtuma. Vaikka väkeä on pilvin pimein, niin tunnelma on aina leppoisa. On ihme, että suomalaiset osaavat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olla tappelematta ja ärhentelemättä, vaikka tuhansia maanmiehiä tunkeutuu aivan lähituntumaan. Normaalisti noin läheisissä kontakteissa veri valuisi alle sekunnissa, vaikkei kukaan olisi edes nauttinut alkoholia, ja tuolla kuitenkin merkittävä osa porukasta on kaiken lisäksi hutikassa. Minua ärsyttää tietysti suunnattomasti väistellä koko ajan ihmisiä ja varoa tallomasta kenenkään varpaille, mutta eihän se niiden ihmisten vika ole, että on ahdasta. Siksipä olenkin ottanut tavakseni viettää useamman tunnin päivässä siinä omassa pikku varjopaikassani siellä nurmikkorinteellä, ihan verkkoaidan vieressä, jonne ei monikaan muu eksy. Sieltä on sitten mukava singahtaa katsomaan jotain mielenkiintoista artistia. Haittapuolena tuossa paikassa on se, että päälavan ollessa tauolla siihen kuuluu vähän matkan päässä sijaitsevalta Rentolavalta mitä ankeinta reggae- ja rap-renkutusta, mutta en ole antanut niiden aiheuttaa itselleni vatsahaavaa.

Artistilistaa lukiessani en odottanut oikeastaan mitään suuria, ensi vilkaisulla vain Kotiteollisuus ja Sielun Veljet aiheuttivat värinöitä, mutta lopulta tulinkin katsoneeksi enemmän esiintyjiä kuin kertaakaan aiemmin. Kotiteollisuus piti katsoa oikein eturivistä ja olihan se visuaalisesti vaikuttava näky, kun lavalla oli liki kolmekymmentä mieskuorolaista, metrin päässä silmien edessä ollut kameraneidon viehättävä takamus peitti armollisesti Hynysen ja Sinkkosen rujon olemuksen (Hongisto valitettavasti onnistui silloin tällöin vilahtamaan) ja kahdenkymmenen sentin päässä vasemmalla puolella heilahtelivat lappeenrantalaisen fanin paljaat rinnat... Mieleenpainuvia olivat myös Michael Monroe, jota katselin etäämmältä anniskelualueelta käsin, todella positiivisen yllätyksen tarjonnut amerikkalainen Iced Earth, uuvuttavan hittikimaran kiskaissut Sielun Veljet, suloista peikkomörinää esittävä Finntroll, herkkä Samuli Putro, turskametallin virtuoosi Kvelertak ja tietysti maailman suloisimmalla äänellä varustetun solistin omaava Stella.

Hengästyttävin kokemus oli kuitenkin sunnuntaina iltapäivällä, kun katselin ensin Laura Närhen hurmaavan esityksen, joka päättyi aivan uskomattoman hienoon Annan sut pois-lauluun, jonka jälkeen kirmasin huuli liikutuksesta väpättäen suoraan päälavan äärelle katsomaan Stam1naa, yhtä maailman energisimmistä metallipumpuista, jonka laulaja onnistui yhden biisin aikana loikkaamaan lavalta alas ja juoksemaan pitkä tukka putkella suunnilleen puolimaratonin ennen kuin palasi lavalle karjumaan niin, että kitapurje lepatti yleisömeren yllä jossain neljännen rivin tienoilla.

Löysin uuden harrastuksenkin festareiden aikana. Rupesin nimittäin esittämään jonkinlaista rujoa versiota laupiaasta samarialaisesta ja keräilin talteen lasinsiruja (no joo, tein sen kerran yhdelle vaarallisen näköiselle pullonpohjalle), pitelin ovia auki ihmisille (no kun se kaveri ei olisi muuten päässyt pyöränsä kanssa sisälle) ja toimitinpa vielä erään kuopiolaisnuorukaisen passinkin poliisiasemalle, kun satuin sen kadulta löytämään. Siis sen passin, poliisiasema löytyi kadun vierestä... Nyt minulla on taas kova työ uskottavuuteni palauttamisessa. Oikeastihan minä olen kiukkuinen ja häijy kivimiehenrohjake enkä mikään löytötavaroita palautteleva pikku enkeli.

Kaiken kaikkiaan matka oli menestys. Kaivelemaan jäi lähinnä se, etten saanut aikaiseksi tavata erästä ystävääni ja hänen puolisoaan, joka kuulemma lukee tätä ankeaa blogia jokseenkin säännöllisesti. Olen tavattoman ujo ihminen enkä sitten lopulta uskaltanut ruveta ehdottelemaan tapaamisia, vaan mörköilin mieluummin omissa oloissani sillä rakkaalla nurmikkotontillani aina kun löysin yksinäisen hetken. Toivottavasti Minna antaa tämän minulle anteeksi :)

Huomenna pitäisi muka mennä Wanajafestivaaleille Hämeenlinnaan. Voi minua!