No niin, nyt joudun sitten katkaisemaan nettilakkoni siksi aikaa, että saan tämän jaaritelman julkaistua. Pari päivää olenkin ollut kokonaan verkosta pois ja se on ollut rentouttavaa, vaikka erinäisiä syyllisyydentunteita onkin ollut erään keskeneräisen asian takia.

Viime viikkoina on kaikki mennyt päin istumalihaksistoa. Kun kammottavan pitkä joululoma viimein loppui ja piti aloittaa työt, iski flunssa. Ylimääräinen viikko kotona tekemättä mitään, ainoastaan kirottua Traviania pelaten. Sitten pääsin lopulta töihin, mutta mikään ei vielä muuttunut paremmaksi, koska kirotussa Travianissa olivat ratkaisuhetket käsillä ja se vei tuhottomasti energiaa. Huono asia siis kumosi hyvän asian, Travianin tuoma potutus vei ilon töihinpääsystä. No, jokunen viikko vierähti ja viimein Travian loppui. Tulevaisuus näytti oikein hyvältä. Sain unta tarpeeksi eikä ollut tarvetta tulla suoraan töistä kotiin katsomaan jotain perhanan selainpeliä. Kaikki kunnossa. Ja paskat! Melkein välittömästi alkoivat pakkaset enkä päässytkään enää töihin. Pahinta koko hommassa on tietysti se, että rakastan lopputalven pakkaskelejä melkein yhtä paljon kuin työtänikin. Nyt pakkasten tuoma ilo hupeni työnteon mahdottomuuden tuomaan potutukseen.

Samaan aikaan siviilielämän puolella suunnilleen jokaisella läheisellä on jotain vastoinkäymistä. Kun maanantaina onnistuin suorastaan nerokkaalla juonittelulla ja rassaamisella järjestämään systeemit niin, että kovasta pakkasesta huolimatta pystyin tyhjentämään valmiit kivilevyt isolta pyörösahalta ja samalla sain varmistettua sen, että koko viikoksi riittää puuhaa olipa pakkasta kuinka paljon tahansa, ja kelikin oli upea ja työpäivän jälkeen melkeinpä laulatti, niin sitten kotiin päästyäni tajusin, että yhtä hyvää asiaa kohti oli kymmenen huonoa. Normaalista mielentilasta on lyhyt matka pohjalle eikä se pudotus ole tavallista porrasaskelmaa kummempi. Mutta aurinkoisena pakkaspäivänä onnistuneen työrupeaman jälkeen se paluu pohjalle on kuin hyppäisi kansainväliseltä avaruusasemalta pää edellä lietekaivoon ja onnistuisi vielä osumaan kaivon betonireunaan ennen kierähtämistä lietelannan vähemmän viehättävään syleilyyn.

Nyt olen pitänyt pari päivää etäisyyttä muuhun ihmiskuntaan ja vaikka tämä maailma näyttää edelleen ankealta paikalta, niin se kuitenkin hieman lohduttaa, etten nyt roiski paskaa viattomien sivullisten niskaan, kuten yleensä teen huonoina hetkinäni. Olen nukkunut uskomattoman paljon, 8-10 tuntia yössä, ja nähnyt enemmän unia kuin koko viime vuonna yhteensä. Unien lisääntyminen on ihan normaalia minulle silloin kun potutus menee tietyn rajan yli, se ei siis ole merkki tavallista pahemmaksi äityneestä hulluudesta. Olen yhtä hullu kuin ennenkin, ainoastaan normaalia kiukkuisempi. Nyt heräsin juuri parin tunnin iltatorkuilta (jollaiset oli jostain syystä otettava, vaikka viime yönä nukuin ehjät kahdeksan tunnin yöunet), joiden aikana ehdin taas seikkailla ja sekoilla ties missä. Unien selostaminen ei ole koskaan fiksua, siitä hyvästä saattaa saada passituksen suljetulle osastolle, mutta toivottavasti kukaan kolmesta lukijastani ei yritä tulkita tätä unta mitenkään:

Unen alussa olin isomman porukan mukana leirintäalueella. Alue sijaitsi eräällä multialaisella pellolla, ainakin maisemien perusteella, mutta väkeä siellä oli reippaasti ja ihan mukavasti sinne pääsi autolla, vaikka oikeasti se tie on nipin napin kelvollinen traktorilla ajettavaksi. Mitään isompaa tapahtumaa ei ollut missään, jostain syystä siellä vain piti leiriytyä ja pitää hauskaa. Minulla oli mukanani hieman outo teltta, hieman sellaisen perinteisen laavun mallinen, mutta kuitenkin täysin umpinainen. Pystyttäminen oli tietysti kikkailua, mutta onnistui sentään lopulta. Kun menin hakemaan autosta makuupusseja sun muita lisäkkeitä, intoutui teltan sisään jäänyt kaverini purkamaan yletöntä elämäniloaan riehumalla. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kaveri ei ollut se, jonka kanssa olen viime vuosina telttailua harrastanut Ilosaari-reissuilla.) Hän hihkui ja nauroi ja juoksenteli teltassa edestakaisin, kunnes tuli vahingossa läpi teltan katosta ja halkaisi koko rotiskon.

Tästä emme masentuneet, vaan päätimme nukkua autossa. Auto olikin aika omaperäinen, koska siellä mahtui yöpymään meidän lisäksemme ainakin kolme tai neljä muutakin ihmistä. Aamusella lähdimme sitten ajamaan kohti määränpäätä, jonka sijainnin kai tiesin, koska en ihmetellyt yhtään minne olimme menossa. Autossa, joka siinä vaiheessa oli jonkinlainen outo ja todella iso härveli, oli märkää, koska kaikki yön aikana hönkäilty kosteus oli tiivistynyt jonnekin kattopellin ja verhoilun väliin, josta se sitten aina mutkien ja mäkien kohdalla valui jonkun syliin. Mutkia ja etenkin mäkiä riittikin. Jostain syystä kaikki mäet olivat myötäleitä ja ne muuttuivat matkan edetessä koko ajan jyrkemmiksi ollen lopussa käytännöllisesti katsoen pystysuoria jyrkänteitä, joiden aikana auto oli enemmän ilmassa kuin asfaltilla. Joo joo, jonkun mielestä uni muuttui nyt putoamisuneksi, mutta ei se ollut sitä. Siinä ei ollut putoamisen tunnetta, vaan matka jatkui koko ajan eteenpäin, vaikken tuntenutkaan paikkoja. Autossa ollut porukka vaihtui välillä, mutta suunnilleen koko ajan se koostui vain etäisesti tutuista naisista ja miehistä, joiden ikähaarukka taisi olla 16-40 vuotta. Osa IRC:n ja Facebookin kautta tuttuja, joita en ole (ainakaan vielä) koskaan oikeassa elämässä tavannut, osa taas vanhojen tuttujen lähisukulaisia ja kavereiden kavereita, jotka tiedän nimeltä mutten oikeastaan tunne. Ja tietysti oli muka ihan luonnollista, että matkustin sellaisen porukan mukana johonkin sellaiseen paikkaan, josta en tiennyt mitään.

Perillekin päästiin aikanaan. Tässä kohdassa havahduin hetkeksi, muistan sen jokseenkin varmasti, mutta uni kuitenkin jatkui suunnilleen samasta kohdasta heti kun laitoin silmät taas kiinni. Hyppäsin ulos autosta suuren rakennustyömaan kohdalla ja päästin muun porukan jatkamaan matkaa sillä oudolla autolla, joka päälle päin näytti kyllä erehdyttävästi ihan tavalliselta henkilöautolta. Siinä vaiheessa oli muka ihan luonnollista, että tulin oudon porukan kyydissä oudolla autolla oudolta leirintäalueelta outoja teitä pitkin oudolle rakennustyömaalle tekemään ensimmäistä työpäivääni. Mutta luonnollista tai ei, joka tapauksessa se oli ensimmäinen työpäiväni tuossa paikassa, joka sijaitsi kaupungissa, jossa en ollut koskaan käynyt. Työmaalla oli muutama tuttu ja hommatkin sujuivat heti alusta asti mallikkaasti, vaikka työmaa oli täysin tuntematon ja siellä oli todella paljon myös vierasta sakkia, suurelta osin ulkomaalaista.

Hyvin menneen työpäivän jälkeen piti sitten tietysti lähteä majapaikkaan yöpymään. Majapaikka oli iso DDR-tyylinen kerrostalo muutaman sadan metrin päässä, toisen suuren rakennustyömaan takana. Näin sen työpisteeltäni oikein hyvin, mutta matka sinne ei ollutkaan ihan yksinkertainen. Koska työpisteeni oli jossain yläkerroksissa, piti minun ensin laskeutua maanpinnan tasolle. Työmaa itsessään oli hyvinkin selkeä, mutta poistumisreitti ei. Se oli kuin tavattoman korkea parkkihalli, josta piti kävellä alas autoille tarkoitettuja ajoluiskia pitkin. Taas siis alaspäin, aivan kuten aiemmalla automatkallakin. En tiedä millä ilveellä olin oikein noussut sinne työpisteelle, mutta ilmeisen korkealla se oli. Matkan varrella oli ovia, joista kurkin pihalle toivoen, että olisin jo maanpinnan tasolla, mutta aina olin kerrosta tai paria liian ylhäällä ja piti laskeutua vielä hieman. Ovista näkyi milloin mitäkin maisemia. Yhdestä ovesta ainakin tunnistin erään maatilan, jota muka katselin navetan takapuolelta metsänreunasta. Kun olin laskeutunut ikuisuudelta tuntuvan ajan, olin viimein pohjakerroksessa, josta pääsin kapeita käytäviä pitkin ja parin huonon oven kautta myllerretylle pihamaalle ja siitä työmaan portille.

Tässä vaiheessa työmaa ei ollut enää lähelläkään Suomea. Portilla oli joukko iloisia nuorukaisia pelailemassa jalkapalloa ja he olivat piirteiltään afrikkalaisia, mutta puhuivat ranskaa. Ranskassa ei kuitenkaan oltu, ei edes Euroopassa, vaikka kaupunki olikin siinä vaiheessa eurooppalaisen suurkaupungin näköinen. Ihan luonnolliseltahan se tuntui, luonnollisesti...

Portille pääsy ei vielä tarkoittanut sitä, että olisin ollut lähelläkään majapaikkaa. Välissähän oli se toinen rakennustyömaa, jonka halki piti kulkea. Helpolta se näytti, reitti oli selkeä ja iso joukko muitakin kulki samaan suuntaan. Heti alussa piti valita, että menikö vasenta vai oikeaa reittiä. Sillä ei ollut siinä vaiheessa merkitystä, koska reitit kulkivat vieri vieressä samaan suuntaan ja molemmilla reiteillä oli ihmisiä. Siispä haahuilin vain joukon mukana ja ajauduin vasemmalle puolelle. Kulkuväylä oli väsätty niin, että suuren ja tukevan, harjateräksistä kyhätyn kehikon päälle oli heitelty isoja vanerilevyjä joiden päällä oli kiva kävellä. Matka jatkui, yllätys yllätys, taas alaspäin ja reitti kulki siinä vaiheessa suhteellisen korkealla. Hupaisaa sikäli, että juuri aiemmin olin kävellyt ikuisuuden päästäkseni maanpinnan tasolle ja nyt olinkin muka taas maankamaran ja taivaankannen puolivälissä. Mutta mikäpä siinä, alaspäin on helppo kulkea, etenkin kun suunta on selvä ja reitti hyvässä kunnossa. Ja kulkihan siellä muitakin, en minä ihan eksyksissä voinut olla.

Pikkuhiljaa matkan edetessä reitti muuttui huonommaksi. Harjateräkset ohenivat ja niitä peittävät vanerilevyt muuttuivat pienemmiksi ja hauraammiksi samaan aikaan kun alamäki jyrkkeni jatkuvasti. Samalla muut ihmiset siirtyivät reitin varrella olleista aukoista oikeanpuoleiselle reitille, joka pysyi ennallaan, loivana ja helppona kävellä. Lopulta kävelin yksin vasenta reittiä, joka oli enää vain repaleisesta kanaverkosta tehty ja pienillä vanerinpaloilla osittain katettu polku korkealla maanpinnan yläpuolella. Pysyttelemällä visusti kanaverkkoa koossa pitäneiden tukirakennelmien päällä onnistuin jatkamaan matkaa, vaikka molemmilla puolilla ammotti jo suuria aukkoja ja aina silloin tällöin jalka rusautti ruosteiseen verkkoon uusia reikiä. Viimeiset metrit piti lasketella uhkarohkeasti liukumalla, koska alamäki oli jo liian jyrkkä minkäänlaiseen kävelyyn. Mutta pääsin kuitenkin alas.

Perillä en kuitenkaan vieläkään ollut. Matkaa piti jatkaa johonkin suuntaan, mutta vaihtoehtoja oli useampia enkä nähnyt, mihin toista reittiä kulkenut ihmisjoukko oli mennyt, vaikka he vielä hetkeä aiemmin olivat ihan lähellä, siinä viereisellä reitillä, joka päättyi samaan paikkaan kuin minunkin valitsemani polku. Tavoilleni uskollisena en myöskään kysynyt asiaa niiltä ihmisiltä, jotka olivat tekemässä arkiaskareitaan uljaan kanaverkkoreittini loppupäässä ja joiden niskaan pudottelin vanerinpaloja liukuessani viimeiset metrit. Valitsin siis loogisimmalta näyttävän oviaukon ja lähdin marssimaan sinne. Tiesin meneväni koko ajan oikeaan suuntaan ja reitillä oli kulkenut muitakin, vaikken ketään siellä nähnytkään. Matka jatkui jälleen alaspäin, nyt jo kellarikerrosten puolelle, ja taas alku oli loivaa ja helppoa. Välillä tuli tasanteita, joissa jouduin valitsemaan kahdesta tai useammasta oviaukosta sopivimman. Onnistuin aina valitsemaan sen, joka vei alaspäin. Edelleen olin täysin tietoinen siitä, että menin juuri siihen suuntaan mihin pitikin.

Reitti kävi jälleen jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi matkan edetessä. Viimeinen luiska piti taas lasketella liukumalla. Aika rohkea veto, koska tiesin, etten pääsisi sitä kautta takaisin mikäli vastassa olisi umpikuja. Ihmisiä en ollut nähnyt enää tunteihin. Olin kuitenkin edelleen varma siitä, että reitti oli oikea. Kun olin alhaalla, näin vastakkaisella seinällä oviaukon, josta näkyi ulkomaailma ja viimein se kaivattu majapaikkana toimivan rakennuksen nurkka. Tiesin sen oven olevan siellä, vaikka se tuntuikin mahdottomalta, koska en todellakaan ollut koskaan ennen kulkenut siellä eikä kukaan ollut antanut pienintäkään vihjettä. Mutta siellä kuitenkin olin, melkein perillä. Matkassa oli enää yksi mutka. Ovelle oli matkaa muutamia kymmeniä metrejä ja välissä oli suuren viemäriputken suu. Ainoa tapa päästä ovelle oli kulkea sen mielenkiintoisen mömmön yli, jota viemäriputki oli vuosikymmenien saatossa siihen laskenut. Sitä oli todella paljon. Edessä oli siis uimareissu. Hienoa.

Onneksi heräsin ennen kuin loikkasin siihen kirottuun jorpakkoon. Mutta sangen hauska uni tuo kyllä oli. Ainakin minusta...

Nyt pitää kai mennä jatkamaan nukkumista. Kello on miljoona ja huomenna on taas työpäivä.