No niin, olen palannut elävien kirjoihin jälleen. Elämäni viimeinen Travian-serveri päättyi viime viikolla ja nyt minulla on yllättäen vapaa-aikaa enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana olen osannut kuvitellakaan. Nukun aamulla yli kuuteen ja ehdin silti aamiaisvoileipää syödessäni lukea muutaman sivun tuota opettavaista, Perun historiallisesta kulttuurista kertovaa tietokirjaakin, jonka aloitin joskus viime syksynä ja jonka lukeminen jäi pahasti kesken siksi, että syyskuusta lähtien melkein kaikki työajan ulkopuoliset hetket kuluivat tuon kirotun selainpelin ja siihen liittyvien IRC-aktiviteettien parissa. Lukemattomia fiktiivisiäkin kirjoja pyörii ympäri kämppää, mutta ei enää pitkään, sillä aion käydä niiden kimppuun tarmokkain ottein ihan tässä lähitulevaisuudessa. Elleivät työkiireet sitten iske ja syö kaikkea sitä vapaa-aikaa, jonka Travianin loppuminen on minulle suonut...

Tällä kertaa osasin kuitenkin ottaa Kirotun Selainpelin paljon rauhallisemmin kuin pari vuotta sitten, jolloin se vei ihan kaiken työajan ulkopuolisen ajan, jopa ruokatunnit. Ensinnäkin tulin nyt mukaan vasta kierroksen loppupuoliskolla ja toisekseen jouduin johtotehtäviin huomattavasti myöhäisemmässä vaiheessa kuin edellisellä kerralla. En myöskään valvonut pelin takia useinkaan yli puoleenyöhön (ainakaan arkipäivinä) enkä siksi ollut kertaakaan niin väsynyt, että olisin joutunut varta vasten ponnistelemaan pysyäkseni hereillä esimerkiksi pyöräkuormaajan hytissä. Välillä toki unetti kovastikin, mutta tällä kertaa maltoin ottaa iltaisin virkistäviä torkkuja ainakin silloin tällöin. Oikeastaan tuo kierros meni siis paljon paremmin kuin se parin vuoden takainen hirmukierros. Mutta siitä huolimatta olin sen verran puhki tuon loputtua, että tajuan nyt varmasti pysytellä koko pelistä erossa pitkän aikaa, toivoakseni koko loppuelämäni. Alunperin, silloin pari vuotta sitten, sen piti olla ihan vain mukava pikku harrastus iltojen piristeeksi, sellaista hupaisaa pikku kliksuttelua muutaman minuutin ajan samalla kun käy internetin ihmeellisessä maailmassa kurkkaamassa sähköpostit ja lueskelemassa uutisia ja päivittelemässä blogia, mutta valitettavasti peli osoittautui sosiaalisemmaksi kuin odotin ja yhtäkkiä havaitsin olevani jonkinlainen lääninpelle, porukan hauskuttaja, joka ei voinut eikä edes saanut pysytellä takarivissä. Kyllähän se oli antoisaa silloinkin, mutta tavattoman raskasta. Vuoden 2008 aikana Kirottu Selainpeli imi minusta kaiken huumorin, luovuuden ja iloisuuden (no, ei se ehkä sitä yksin tehnyt, mutta oli osasyyllinen), mutta saamani palautteen mukaan niistä ominaisuuksista oli sentään porukalle jotain iloa. Ei se siis ihan hukkaan mennyt, vaikka kieltämättä, näin jälkeenpäin ajatellen, minulla on hieman ikävä etenkin sitä luovuutta.

No, ehkäpä tässä alkaa taas jotain syntyä. Jotain muutakin kuin Kirottuun Selainpeliin liittyviä typeriä propagandapläjäyksiä. Ne olivat kaiken lisäksi surkeita, vaikka kiltit kohtalotoverini yrittivätkin piristää minua väittämällä niitä hyviksi.

Tämä viikko on ollutkin jo huikean vilkas. Ei pelkkää tietokoneen ääressä istumista. Maanantaina tein vuoden ensimmäiset ylityötunnit, kun terämies kävi kiinnittämässä uudet segmentit kolmemetriseen pyörösahanterään ja minun piti käydä illalla laittamassa saha pyörimään, että saatiin segmentit jauhamaan kiveä ja voitiin todeta työ hyvin hoidetuksi. Ennen käynnistystä jouduimme kuitenkin jännittämään rungon uudelleen, koska se oli juottamisen aikana kuumentunut ja päässyt menemään veltoksi. Jos rungossa ei ole jännitystä, on se sama kuin sahaisi kiveä isokokoisella räiskäleellä. Kolmemetrisen teräskiekon jännittäminen ei olekaan mitään pikkupoikien puuhastelua, vaan homma meni niin, että minä pidin rungon toisella puolella painavaa alasinta ja terämies hakkasi toiselta puolelta jumalattomalla pajavasaralla oikein olan takaa. Meteli oli sitä luokkaa, että vielä jossain Ylä-Savon yläosissakin soiteltiin poliisille ja valitettiin huonolaatuisesta ja kovaäänisestä metallimusiikista. Reilun tunnin paukuttelun jälkeen terä oli sen verran jämäkässä kunnossa, että sillä kehtasi ruveta sahaamaan ja hyvinhän se toimi. Ei sellaisen pieksämisen jälkeen olisi luupäisinkään terä uskaltanut olla toimimatta.

Ylityöt eivät ole olleet ainoa ilta-aktiviteettini. Toissailtana riehaannuin aloittamaan pyöräilykauden ja sotkin uljaalla kuntopyörälläni huikean 15-minuuttisen session. Ehkäpä maaliskuussa polkaisen jo 20 minuuttia... Eilenkin olin aktiivisena ja ajelin iltasella Porvooseen. Kyllä, olin illalla melkein tunnin poissa kotoa ilman mitään omantunnontuskia enkä ollut edes työmaalla! Hurjaa! Kävin nimittäin hakemassa erään miellyttävän ihmisen työpaikaltaan ja tipautin tuohon naapuriin, hänellä kun oli auto remontissa ja minä haluan edes joskus esittää avuliasta ja kilttiä, vaikka oikeasti olen epäsosiaalinen mörkö.

Niin, epäsosiaalisuudesta tuli mieleeni, että onhan minulla aktiviteettia lauantainakin, kun pitää tavata Helsingin nurkilla sellainen ihminen, jota en ole ennen nähnyt. Kaikkeen minutkin saa huijattua. Epäsosiaalinen mörköyteni kärsii pian uskottavuusongelmista, jos liikun näin tiuhaan tahtiin ihmisten ilmoilla. Parin viikon päästä pitäisi muka mennä ruotsinlaivallekin uppo-outojen ihmisten kanssa. Vastahan minä syksyllä tutustuin uusiin ihmisiin. Eihän tässä ole mitään laitaa. Onneksi tulee kevät ja työkiireet alkavat. Ne tappavat orastavan sosiaalisuuden helposti.

Kevään mukana tulevat tietysti kirotut helteetkin. Pahus!

Ai niin, minähän kävin loppiaisviikolla Portugalissa. Taisin mainostaakin reissua etukäteen tässä äärettömän vilkkaassa ja eläväisessä blogissani, johon tulee päivityksiä harva se kuukausi. Reissu oli erittäin onnistunut. Lissabonin seudulla on tammikuussa siedettävä lämpötila ja etenkin Cascaisin ja Estorilin nurkilla erittäin rauhallista, koska tyypillisten etelänmatkaajien mielestä uimarannoilla ei ole mukava maata 10-15 asteen lämpötiloissa navakan tuulen puhaltaessa tihkusadetta korvasta sisään. Minä nautin tuulen tuivertamasta synkeähköstä Atlantista ja tyhjistä rannoista paljon enemmän kuin sellaisesta auringon korventamasta hornankattilasta, jossa ei voi ottaa askeltakaan astumatta jonkun maassa lötköttävän, ultraviolettisäteilyä nahkaansa hamuavan etäisesti vaaleanpunaista hominidia muistuttavan nisäkkään päälle. Ymmärränhän minä toki, että ihmiset nauttivat auringosta ja haluavat rentoutua makaamalla vähissä vaatteissa veden äärellä, mutta mitä järkeä on matkustaa tolkuttoman kauas ulkomaille varta vasten grillaamaan itseään, kun se sama aurinko paistaa Suomessakin kesäisin melkein yötä päivää?

Haluatteko, että kerron vielä jotain? Jotain sellaista, joka sekoittaa tätä sekavaa kirjoitelmaani entisestäänkin? Jaa, ette halua? No, kai minä sitten lopetan.