No niin, edellisen päivityksen jälkeen alkaa olla taas kuukausi vierähtänyt ja eräs ystäväni pilkkasi minua jo siitä, että hän on rustannut viisi blogikirjoitusta samassa ajassa kuin minä yhden. Olen siis ollut perin laiska. Tai ehkäpä olenkin vain ollut kiltti ja säästänyt rakkaat kanssaihmiseni näiltä pitkäveteisiltä jaaritelmiltani. Joo, niin sen täytyy olla! Olen kiltti, en suinkaan laiska!

Ei, tarkemmin ajateltuna en voi kyllä oikein olla kilttikään. Silloinhan menettäisin maineeni äreänä ja kyynisenä keski-ikäisenä miehenrohjakkeena, jollainen kuitenkin olen. Ihan oikeasti! Olen siis rehellisesti laiska. Piste.

Niin, niitä kuulumisiahan minun piti oikeastaan kertoilla. Aloitetaan tietysti työstä, joka kuitenkin on se tärkein asia yksinäisen kulkijan elämässä. Työ on ollut jo parin viikon ajan uskomattoman tylsää. Saimme sahattua sen kirotun Musiikkitalon kirotut kivet valmiiksi ja kun muutkin isommat tilaukset on tehty, alkoi vuoden kammottavin jakso, nimittäin siivous- ja huoltotoimenpiteiden päättymätön jono. Päivät ovat tuntuneet viikoilta, kun olen haahuillut ympäri työleiriä ja etsinyt kohteita, joita voisi huoltaa, korjata, siivota tai polttaa. On tuossa välissä sentään ollut pari pikkutilaustakin, mutta etenkin kaksi viimeisintä päivää ovat olleet kerrassaan hirveitä. Eilisen istuin pyöräkuormaajassa kauha ojossa odotellen, että Führer kaapi saostusaltaan pohjalta sahojen tuottamaa kivimössöä, jotta pääsin kippaamaan sen rinteeseen, josta vetelämmät mössönosat valuivat uhkaavasti kohti harmaata noppakivikasaa, ja tänään seisoin melkein koko päivän isolla pyörösahalla letku kourassa apaattinen ilme panssarivaunun telaketjun alle jäänyttä ylikehittynyttä kookospähkinää muistuttavilla kasvoillani ja olin huuhtelevinani lattiaa. Näytin takuulla yhtä ahkeralta kuin se Tielaitoksen (vai Destiako se nykyään on...) tienvarsimainoksessa (vai tietyömerkkikö se on) lapioon nojaava mieshahmo.

Juuri kun suunnittelin suurehkon kiven sitomista jalkaani ja loikkaamista saostusaltaan syvään päähän, sain puolen tunnin sisään kolme kivitilausta hoidettavaksi. Kiireellisimmän pitää olla valmiina eilen, toiseksi kiireellisimmän huomenna ja kolmannen perjantaina. Kun talvi alkaa viimein tulla ihan oikeasti, hoksaavat kivenasentajat ja muut hössöttäjät, että tässähän ehtii vielä latomaan muutamat murikat maahan. Sitten niitä perhanan murikoita tilataan minuuttiaikataululla joltain mielenköyhältä kivimieheltä, joka vieläpä on onnellinen saadessaan käsiinsä vuoden viimeiset oikeat kiireet. Kyllä minä mieluummin mietin hädissäni, että missä järjestyksessä tekisin työni jotta ehtisin saada ne ajoissa valmiiksi kuin käytän puolet päivästä siihen, että mietin mitä helvettiä seuraavaksi tekisin, jotta kehtaisin ottaa tilipäivänä työnantajalta rahaa vastaan.

Eipä tuo talvi ole vielä tänne etelään ennättänyt. Joskus viikkoja sitten oli yhtenä aamuna jonkin verran lunta ja viime maanantaina oli lämpötila koko päivän pakkasen puolella. Iltapäiväkakkalehti ennusti siis väärin vauhkoillessaan, että on hirmutalvi tulossa. Hirmutalvi on sellainen, että marraskuun alusta maaliskuun loppuun on vähintään 20 astetta pakkasta ja sää lauhtuu ainoastaan pari kertaa kuukaudessa, silloinkin vain kunnon lumimyrskyn ajaksi. Nyt marraskuu on puolivälissä eikä tuollaisia kelejä ole ollut. Se megalomaaninen lumimyräkkäkin, jota iltapäiväkakkalehdet niin kovasti hehkuttivat, meni näiltä seuduilta reippaasti ohi eikä tainnut olla muuallakaan erityisen vaikuttava. Voin siis hyvillä mielin ja suurta vahingoniloa tuntien sanoa iltapäiväkakkalehtien paniikinlietsonnalle seuraavanlaiset terveiset: HAH!!

Samat terveiset menevät myös ystävälleni Veikkaukselle, jonka järjestämät ääliömäiset jonot tukkivat paikallisen ruokakaupan joka ikinen lauantai. Viime viikolla tulleen uutisen mukaan Veikkauksen Keno-kone oli tehnyt häijyn tempun ja arponut niin helpot numerot, että Veikkaus jäi miljoonia euroja tappiolle maksaessaan kassajonojen tukoksille näiden saamia voittoja. Ihan oikein Veikkaukselle, mitäs tunkee niitä typeriä arpalippujaan, Keno-kuponkejaan, Pitkäveto-lappujaan ja Lotto-litteroitaan joka ikiseen perhanan putiikkiin tavallisten ihmisten jonottamista terrorisoimaan.

Mitähän muuta minulle kuuluisi...? Rakkauselämä on ainakin ollut vilkasta. Olen nimittäin aivan lääpälläni sellaiseen pieneen nappisilmään. Tuolla naapurintytöllä (joka ei edes asu naapurissa) on pienenpieni koiranpentu, joka on kerrassaan hurmaava. Joo joo, minähän olen äreä ja kyyninen wanha kivimiehenrohjake, mutta kai minunkin ilmastointiteipillä ja lahoilla vanerinpaloilla paikatussa sydämessäni saa olla edes yksi pehmeämpi kohta koiranpentuja varten... Ja miksei aikuisiakin koiria. Ja muutamaa kissaa... Minulla alkaakin olla kelpo liuta noita "etälemmikkejä". Esimerkiksi Lapin läänistä löytyy yksi tupsukorvainen kissanketale, Savosta kaksi upeaa australianpaimenkoiraa, Hämeen suunnalta lumoava Mimmi-spanieli ja kaksi tavattoman normaalia, suloista ja kilttiä kissaa sekä tietysti tämä uusin tuttavuus, hurmaava Lulu-neiti Askolan kirkonkylältä.

Jopas tuli niin ellottavaa lässytystä tähän väliin, että tuntuu kuin olisi tipahtanut saavilliseen hattaraa, tuota jokaisen tivolin ja huvipuiston kammottavinta kidutusvälinettä...

Puolentoista kuukauden kuluttua pitäisi lähteä muutamaksi päiväksi Portugaliin. Oikea älyn riemuvoitto sekin reissu. Ensin odottaa puoli vuotta kieli pitkällä talvea ja kun se viimein tulee, lähtee jonnekin etelään hikoilemaan kymmenen asteen helteessä. Mutta kun kesällä ei ole aikaa käydä Joensuuta kauempana, niin on pakko matkustaa talvella. Saapa nähdä mitä tuostakin reissusta tulee.