Ensin hyvät uutiset:

Suomea ja etenkin Askolaa ikuisuuden piinannut kammottava helle on viimein talttumassa. Maailmankaikkeus on kylmä paikka eikä yksi jonninjoutava pikku tähti tuolla 150 miljoonan kilometrin päässä muuta sitä kaunista tosiasiaa miksikään. Auringon harjoittama terrori jatkunee enää enintään viisi miljardia vuotta, sen jälkeen rakas Telluksemme saa nauttia ikuisesta pakkasesta. Odotan sitä päivää innolla! Ja toivon, ettei kirottu Aurinko onnistu kuolinkamppailunsa aikana höyrystämään tätä pikku palloamme kaasuksi...

Hyvänä uutisena mainittakoon sekin, että ukkonen saapui viimein tännekin. Viikkokausia katsoin tuskissani ja hiestä märkänä kuinka koko muu Suomi sai nauttia kunnon ukkosista ja täällä Oranssi Paska paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila oli koko ajan pari astetta korkeampi kuin viralliset lämpöennätykset. Sunnuntai-iltana tästä sitten meni yli oikein kunnon ukkosrintama ja minä seisoin 1½ tuntia ulkona vesisateessa katselemassa salamoita. Sähkötkin olivat poikki puolisen vuorokautta ja se pakotti minut sulattamaan tuon kakkosjääkaapin, olohuoneen nurkassa lymyilevän ikivanhan energiasyöpön, joka oli pakko ottaa käyttöön Tiomo the Pikku-Enon kesätyösession ajaksi, koska muuten emme olisi saaneet oluitamme mihinkään jäähtymään. Varsinainen jääkaappi kun on suhteellisen pieni.

Kolmas hyvä uutinen on se, että Tiomo palasi kiteelle opintojensa pariin ja minä sain asunnon taas kokonaan itselleni. Onhan Tiomon kanssa ihan mukava asustella, hän kun on erakkoluonne itsekin eikä kaipaa seuralaista puhumaan säistä tai katsomaan jotain kirottuja Salattuja eläimiä telkkarista. Minä saan ihan tarpeeksi sosiaalista kanssakäymistä töissä ja satunnaisesti naapureiden kanssa jaaritellessani, en tarvitse juttuseuraa omien seinieni sisäpuolella. En minä ihmisvihaaja ole, vaan pikemminkin yksinäisyyden rakastaja. Toki ihmisiäkin on aina välillä mukava tavata, on minulla nytkin pari sovittua menoa seuraavan kuukauden ajalle ja ensi talvena pitäisi lähteä ihan maailmallekin ihmettelemään ihmisiä. Olen nimittäin sen verran hullu, että lähden tammikuussa muutamaksi päiväksi etelään! Kohteena on Portugali, tarkemmin sanottuna Estoril siinä Lissabonin kupeessa. Siellä lämpötila nousee kuulemma tammikuussakin selvästi plussan puolelle eikä sellainen oikeastaan sovi minunlaiselleni jääkarhun ja pingviinin risteytykselle. Hyvä asia on sentään se, ettei hellelukemia pitäisi esiintyä ja itse asiassa tammikuun pitäisi kai olla aika sateinenkin niillä nurkilla. Hyvä niin!

Vielä yksi hyvä uutinen! Juho, vanhempi enotettavistani, haaveilee kuulemma kaukoputkesta! Ehkäpä saavutan tavoitteeni ja saan pikkumiehen innostumaan tähtitieteestä. Olen häijy eno, joka täältä satojen kilometrien päästä manipuloi julmalla tavalla pienen pojan elämää ja ajaa reppanan istumaan lopun ikäänsä pimeässä kammiossa kaukoputkeaan käännellen ja jumalattoman vaikeita laskelmiaan tuijotellen. Tuo tulevaisuudenvisio lämmittää sadistista sydäntäni.

Ja sitten huonot uutiset:

Huonoja uutisia onkin paljon. Helteen hellittäminen oli niin suuri elämää helpottava ja mukavuutta lisäävä asia, että vitutustasapainon palauttamiseksi tarvitaan suunnattomasti huonoa tuuria. Ja kyllä, tasapaino alkaa olla taas saavutettu!

Meillähän on nykyään vaijerisahoja kaksin kappalein. Toinen on se uusi ja uljas japanilainen härveli, joka toimii kyllä oikein hyvin, mutta johon japanilaiset ystävämme eivät ole vahingossakaan saaneet toimitettua toimivaa vaijeria. Ne perhanan siimat tuppavat katkeilemaan. Nyt koneessa on ollut kiinni yksi sellainen lanka, joka ei ole alun alkaenkaan mennyt kiveen kovin häävisti, mutta joka on kuitenkin kestänyt, koska olen sahannut sillä äärimmäisen varovasti (lue: hitaasti nylkyttämällä). Mutta koska Japanissa ei ole ilmeisestikään tapana tehdä liikaa kiristysvaraa vaijerisahoihin eikä venymättömiä vaijereita, alkoi langassa esiintyä liiallista löysyyttä jo kolmenkymmenen rakoneliön jälkeen. Siksipä minun piti eilen katkaista se ja vetää siitä parin sentin pätkä pois. Tuttua hommaahan tuollainen on, sitä tehdään ihan rutiinitoimenpiteenä jatkuvasti, mutta nytpä pienet japanilaiset ystävämme olivatkin tehneet kepposen ja laittaneet meille tavallista paksumman vaijerin, johon eivät normaalit liitosholkit sopineet. Mätkin ja väänsin ja kiroilin sen perkeleen kanssa yhteensä neljä tuntia. Lopulta sain sen tänään valmiiksi ja laitoin sahan laulamaan. Kun iltasella poistuin työleiriltä, saha toimi vielä nätisti ja kaikki näytti hyvältä. Siitä arvasin heti, että jotain menee pieleen. Kun äsken kävin tarkistamassa tilanteen, oli vaijeri katkennut ja varmuuden vuoksi mennyt vieläpä vaunun (jonka päällä on 10-tonninen kivi) pyörän alle. Japanilaiset ovat suuressa viisaudessaan varmistaneet sen, että katkeamistilanteissa vitutus saadaan mahdollisimman suureksi, he nimittäin ovat "unohtaneet" laittaa yhteen tärkeään kohtaan yhden ainoan elintärkeän pikku nipstaakelin, joka sammuttaisi sahan ja pysäyttäisi vaunun kun jotain ikävää tapahtuu. Siksipä vaunu jatkoi nyt matkaansa ja murjoi tietysti vaijerin korjauskelvottomaksi. Onni onnettomuudessa on se, että nyt pääsen viimein käyttämään kunnon vaijereita, kun viimeinenkin romu meni päreiksi.

Vanhempi vaijerisaha on toiminut kuin unelma. Mutta kun helteet loppuivat ja niiden aiheuttama tuska hellitti, piti tuonkin sahan osallistua vitutuksenaiheutustalkoisiin. Eilen yksi kirottu kiven poskipala, raakakiven reunasta sahattu ensimmäinen suikale, rojahti sahauksen loppuvaiheessa vaijerin päälle ja pilasi sen kolmenkymmenen sentin matkalta. Taisin tulla sanoneeksi pari rumaa sanaa tilanteen rekisteröityäni.

Vanhempi paloittelusaha oli jäänyt eilen ihmettelemään yhden uran päähän ja löysin sen illalla siitä käydä rutkuttelemasta. Se homma viivästyi päivällä sen takia. Sanoin jokusen rumanpuoleisen sanan.

Iso pyörösaha on toiminut loistavasti. Se tarkoittaa sitä, että juuri tällä sekunnilla se meni rikki. Aina kun kehun jotain, se hajoaa seuraavalla sekunnilla. Tämä on fakta.

Uudempi paloittelusaha toimisi oivallisesti, jos minulla vain olisi aikaa käyttää sitä.

Kompressori huutaa taas yötä päivää. Jossain letkussa on varmasti taas nanometrin kokoinen reikä, josta vuotaa ilmaa sen verran, että kompuran täytyy tuupata sitä lisää suunnilleen kymmenen minuutin välein. Paineen nostaminen ylärajalle vie kompuralta seitsemän sekuntia (olen joskus suutuspäissäni mitannut sen ajan) ja sen jälkeen tuo sielunvihollisen kyhäelmä "jäähdyttää" itseään kymmenen minuuttia. Sitten onkin aika tuupata taas lisää ilmaa putkistoon eikä laite ehdi pysähtyä lainkaan välillä. Järjetön härveli! Se on sijoitettu pienehköön koppiin, jonka se kuumentaa 60-asteiseksi huutaessaan joutavanpäiväisissä jäähdytyspuuhissaan. Ja kun koppi lämpenee, täytyy tuon penteleen jäähdyttää lisää. Ja silloinhan koppi lämpenee entisestään. Noidankehä on valmis ja kivimiestä potuttaa.

Juuri tulleen tiedon mukaan hellekin ilmeisesti jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Se on kaikkein huonoin uutinen.

Rekkakuskitkin ovat osallistuneet talkoisiin ihan tosissaan. Nyt meillä on varsin vajaalukuinen miehistö ja kuormien tekeminen on tullut osittain minun hommikseni. Eilen yksi kuski käytti tilaisuutta hyväkseen ja ilmestyi paikalle klo 15:30, toisin sanoen juuri samalla sekunnilla kun työpäivän piti loppua. Yleensä nuo soittavat konttoriosaston pojille ja sieltä ohjeistetaan heitä tulemaan kolmeen mennessä tai jättämään tulematta kokonaan. Nyt asialla ei ilmeisestikään ollut niin väliä, koska kärsivänä osapuolena oli pelkkä joutava sahuri eikä mikään tärkeä ihminen. No, seuraavalla kerralla kuormaus loppuu tasan klo 15:30 ja jos jotain jää lastaamatta, loput heitetään kyytiin aamulla klo 7:00 alkaen. Piste. Kyllähän minä jään tuonne harva se ilta ylitöihin, mutta se on minun omaa aikaani ja käytän sen omien töideni tekemiseen, en minkään sellaisen hiipparin auttamiseen, joka haluaa hakea kivikuorman illalla, jotta voi nukkua aamulla vähän pidempään ja lähteä sitten valmiin kuorman kanssa suoraan kohti määränpäätään.

Toinen mestari toi Transupisteen (Transpoint) autolla sahanteriä ja jollain käsittämättömällä vaistolla hän peruutti rakkineensa hallin oven eteen juuri kun minun piti tulla sieltä ulos isolla pyöräkuormaajalla. Siinäpähän minä sitten istuin ja odotin, että arvon herra suvaitsi kiskoa autostaan ulos yhden pienen kuormalavan.

Siviilielämän puolella on sitten tämä Kyrpäsen pariskunta, joka on toheloinut omat raha-asiansa kunnolla ja yrittää korjata tilanteensa taloyhtiön kustannuksella. Se tappelu alkoi tuon arvon herrasväen toimesta jo toukokuussa (tosin rouva Kyrpänen ennakoi tilanteen ja jätti jo huhtikuun vastikkeet maksamatta...) ja jatkunee ties kuinka pitkään. Mutta ei siitä nyt tämän enempää.

Minun "ikuisesta valittamisestani" tuli juuri varsin kitkerää kommenttia. En minä aina valita ja jos helteitä koskevat kannanottoni ärsyttävät, ei ole pakko kuunnella tai sitten asiasta voi huomauttaa vähän asiallisemmin kuin näin: "vittu elä saatana valita kokoajan". Tuollainen saa minut suuttumaan ja saatan tulla sanoneeksi aika äkäisesti takaisin. Mutta jos haluaa äkäistä palautetta, niin toki tuotakin sanamuotoa saa käyttää... Missään vaiheessa tarkoitukseni ei ole ollut loukata ketään eikä minulla ole pienintäkään aikomusta lakata manaamasta helteitä. Ihmisen perusoikeuksiin kuuluu säistä valittaminen ja aivan varmasti moni noista, jotka nyt marisevat minun valituksistani, kitisevät itse ensi talvena pakkasista.

Ihmiset muuten eivät varmasti riitelisi näin paljoa, jos lämpötilat olisivat siedettävämpiä