Onko otsikko outo? Ei se ole yhtään sen oudompi kuin eräs netissä esiintyvä mainos, jossa erään äärettömän näppärän tuotteen ennakoidaan laskevan koirankakankeräily kynnystä. Kyllä, "koirankakankeräily" on näemmä yhdyssana, mutta "kynnys" täytyy kirjoittaa erikseen. Minusta "koirankakankeräily" on jo itsessään sanahirviö ja jos samaan yhteyteen lisätään sana "kynnys", on lopputulos kammottava, kirjoitettiinpa se sitten yhdyssanan osaksi tai erilleen siitä. Jos minun olisi pakko käyttää tuota sanamuotoa, kirjoittaisin sen todennäköisesti muotoon "koirankakankeräilykynnys", olenhan sentään tunnettu yhdyssanahirviövirtuoosi, mutta mieluiten muuttaisin kyllä koko asetelman hieman järkevämpään kuosiin. Miksi pitäisi kirjoittaa "madaltaa koirankakankeräily kynnystä", kun voi kirjoittaa esimerkiksi "madaltaa kynnystä kerätä koirankakat". Sitä paitsi "koirankakankeräilystä" tulee mieleen sellainen keskittynyt ja asiaansa todella paneutunut ihminen, joka kulkee katse maahan suunnattuna, noukkii kokoelmaansa joka ikisen koirankäikäleen ja käsittelee saaliitaan kuin aikoinaan kasvioitaan keränneet koululaiset.

Minä en tunne yhdyssanasääntöjä. Opiskelin viimeksi äidinkieltä peruskoulussa ja sain numeroksi viitosen, mutta olen oppinut suhteellisen näppäräksi kiertämään vaikeat paikat. Jos jokin sana ei tunnu luontevalta sen paremmin yhteen kuin erikseenkään kirjoitettuna, muutan koko lauseen rakenteen uusiksi. Lisäksi pyrin tietysti käyttämään paljon tyhjänpäiväisiä täytesanoja, hassuja ilmauksia ja outoja sivistyssanoja saadakseni huomion kääntymään pois kehnosta perusosaamisestani. Kirjoittaminen on suurta huijausta. Siinä puuhassa kyvyttöminkin voi pärjätä, kunhan rakentaa itselleen persoonallisen tyylin, jonka avulla saa anteeksi virheet, ja näkee hieman vaivaa esimerkiksi yhdyssanakarikoiden kiertämisessä.  En tiedä kuinka hyvin olen itse onnistunut huijaamaan ihmisiä, koska positiivinen palaute on saattanut tulla ihan silkasta säälistäkin, mutta olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että huijaamalla saa paljon aikaan eikä se ole edes laitonta, ainoastaan hieman eettisesti arveluttavaa. Meillä on siinä suhteessa loistava äidinkieli, että se antaa paljon anteeksi. Kun sitä hieman pyörittelee ja leipoo, siitä saa taitamatonkin kirjoittaja suunnattoman paljon irti.

Kaikki eivät tietenkään huijaa eivätkä ole taidottomia. Hyvä esimerkki tästä on äitini, joka osaa kirjoittaa niin taitavasti ja lämminhenkisesti, ettei minun ole tarvinnut ruuvata lämpöpattereiden termostaatteja auki kovimmillakaan pakkasilla. On vain tarvinnut avata tuo äidin kirja ja taas on lämpöä riittänyt.

Lämpöä on riittänyt ulkonakin. Tänään on ensimmäinen suojakeli kahteen kuukauteen, mutta lämmittely alkoi jo paria päivää aiemmin. Torstai-iltana pääsin nimittäin lykkimään lumia ulkorakennuksen katolta. Naapurintyttö siellä oli jo hetken keikkunut, joten minä pääsin suhteellisen vähällä, mutta kyllä siinä tuli kuitenkin oikein kunnon hiki. Puolisen metriä sitä lunta siellä oli, mutta onneksi katto on kuitenkin suhteellisen pieni ja, mikä tärkeintä, varsin matalalla. Mikäpä siinä, hauskaahan pienen katon putsaaminen miellyttävässä seurassa on. Sitten koitti perjantai ja edellisenä iltana näkemieni lumimassojen säikäyttämänä päätin nostaa itseni firman henkilönostimella työleirin suurimmalle katolle, josta kauhukseni löysin yli puolimetriset nietokset. Ei siinä auttanut muu kuin napata Jari the Tuleva Kakkossahuri ja lumikola sekä lapio mukaan nosturinkoriin ja ryhtyä töihin. Katon toisessa päässä, jonne tuuli oli onnistunut nietostamaan lumen hallin jatkona nököttävän korkeamman rakennuksen kattorakenteita vasten, tuota valkeaa kakkaa oli peräti puolitoista metriä. Teimme yhdeksäntuntisen työpäivän ja loppuvaiheessa kumpikin oli niin väsynyt, että työskentely seitsemän metrin korkeudessa alkoi olla vaarallista. Toki meillä oli turvaköydet estämässä putoamista hallin takaseinältä alas, mutta koska köydet oli kiinnitetty etuseinän kohdalla olleeseen nosturiin (jota kukaan ei onneksi käynnistänyt alhaalta käsin ja lähtenyt ajelemaan...), ei mikään olisi pidätellyt meitä rojahtamasta kahdeksi märäksi läiskäksi kovaksi tampatulle etupihalle. Siksipä vihelsin pelin poikki siinä vaiheessa, kun toverini kaatui kolansa kanssa kesken lykkimisen. Lisäksi olimme siihen aikaan vuorokaudesta ainoat läsnäolijat koko työleirillä ja se soti jo aika pahasti työturvallisuusmääräyksiä ja maalaisjärkeä vastaan.

Nyt hauikseni, ranteeni ja pohkeeni ovat totaalisen jumissa. Minä olin nimittäin se onnekas, jolle työkoneiden arvonnassa sattui työkaluksi lapio ja sen kanssa homma oli aikamoista vääntämistä. Toisaalta sain ihan luvan kanssa työnnellä räystäältä alas pienempiä kakkusia kuin lumikolan varteen päässyt toverini. Taistelun jälkeen laskimme tuhot ja paljastui, että minä olin kuluttanut oman ison muovilapioni melkein puhki työnnellessäni sitä pitkin peltikattoa ja Jari oli onnistunut halkaisemaan lumikolan ja katkaisemaan yhdestä metallisesta lumilapiosta varren. Koko Suomessa ei ole enää yhtäkään lumikolaa myynnissä, joten nyt ei auta muu kuin toivoa, että katto pysyy paikallaan eikä uutta lunta tule enää metritolkulla.