Tämä oli hassu viikko. Ennen sitä kuitenkin pieni katsaus lähihistoriaani:

- Kävin marraskuussa Berliinissä. Siellä oli kivaa, kuten aina.

- Teimme joulukuussa naapurissa keittiöremonttia. Siihen paloi useammankin ihmisen veronpalautuksia.

- Kävin joulun alla Krakovassa ystävättäreni kanssa. Pureekohan Jonna minulta pään irti, kun käytän aina yhtä väärinymmärrettyä "ystävätär"-termiä...? No, hän saa minun puolestani käyttää samaa termiä minusta :)

- Teimme joulun jälkeen lisää keittiöremonttia, loppiaisviikonloppuna oli loppuhuipennus.

Ja sitten tähän viikkoon. Viikko alkoi kirpakassa pakkasessa ja minulla oli ilo ja kunnia jatkaa siitä, mihin viime viikolla jäin. Joudun nimittäin tekemään ääliömäisiä 3mm syviä uria 10mm paksuihin kiinalaisiin laattoihin, tarkemmin sanoen niiden pohjiin, jotta ne pysyisivät betonissa kiinni. Betonissa, jonka valmistuksessa on kuulemma käytetty sementin lisäksi karkeaa sepeliä ja joka ei siis todennäköisesti tule koskaan kunnolla täyttämään niitä uria. Homma kuitenkin keskeytyi heti alkuunsa, kun minulle tuli lähtö työterveystarkastukseen. Alkuperäinen aika oli klo 9:30, mutta hoitaja oli laittanut minulle viime viikolla sähköpostiviestin, jossa hän ehdotti ajan siirtämistä tunnin verran aikaisemmaksi. Minähän avasin viestin tietysti vasta viikonloppuna ja vastasin heti, että ehdottomasti sopii, ovathan juuri ne ensimmäiset työtunnit kaikkein vaikeimpia ulkotyöskentelyn kannalta. Hoitaja luki viestin maanantaina kahdeksalta saavuttuaan töihin ja soitti minulle heti. Käsky oli, että "TÄNNENYTHETIVÄLITTÖMÄSTITAIPURENSINULTAPÄÄNIRTI!!!" Hänellä oli tärkeä henkilökohtainen meno ja siksi asiakas piti saada alta pois kiireesti. Minähän nöyränä ihmisenä hyppäsin heti autoon ja ajoin Porvooseen ennätysajassa.

Porvoossa minua odotti sellainen nuori nainen, joka oli täynnä virtaa. Arvelin, että nyt saan kuunnella seuraavan tunnin ajan hyvin topakkaa moitesaarnaa ylipainostani, kamalista veriarvoistani, huikeasta verenpaineestani ja erittäin riskialttiista työtavoistani. Unohtamatta ripitystä siitä, että olen viimeksi ollut hammaslääkärin kidutuspenkissä vuonna 1994, silloinkin armeijan rutiinitarkastuksessa. Alku meni normaalin kaavan mukaan, kun hoitaja tarkisti etukäteen täyttämistäni papereista nimen, syntymäajan, sukupuolen, ammatin ja sen sellaista. Sitten tuli ensimmäinen stoppi, kun hän katsoi "teetkö lisätöitä"-kohtaa ja sai tietää minun harrastavan pienimuotoista yritystoimintaa päivätyön ohella. Seuraavat puoli tuntia sitten tehtiin suunnitelmia pihakivistä. Tässä vaiheessa näinkin hidas ihminen oivalsi, että nyt ollaan tekemisissä oudon ihmisen kanssa ja kannattaa vain roikkua mukana. Minä nimittäin nautin outojen ihmisten seurasta.

Hetken aikaa katseltiin taas lappuja ja puhuttiin siitä työstä, jonka takia tarkastuksessa olin. Hieman hoitaja ihmetteli suhtautumistani työntekoon ja työnantajaani (onhan se kieltämättä aika omistautunutta), mutta homma kuitenkin eteni normaalin kaavan mukaan siihen asti kunnes papereissa päästiin "harrastukset"-kohtaan. Hölmönä kirjoitin siihen "lukeminen, kirjoittaminen ja halonhakkuu". Hoitajan äidinkieli ei ole suomi (aasialaisista kasvonpiirteistä päätellen se voisi olla jokin itäinen kieli, mutta asuinpaikan perusteella se voi olla ruotsikin), joten "halonhakkuu" ei ollut hänelle tuttu sana. Niinpä jouduin selittämään, että pilkon huvikseni puita. Sekuntia myöhemmin löysin itseni tilanteesta, jossa olin lupautunut tekemään jumalattoman määrän klapeja ainakin hoitajan perheelle, ilmeisesti myös hänen appivanhemmilleen.

Taas päästiin muutamaksi minuutiksi varsinaiseen asiaan, kunnes tuli paperin viimeinen kysymys, jossa tiedusteltiin kuinka aion pysytellä terveenä. Ilmoitin siinä pysyväni työkykyisenä ylipainon aiheuttamaan ennenaikaiseen kuolemaani asti ja pitämällä henkisen puolen kuosissa jännäprojektilla.

Jännäprojekti! Se sai hoitajan taas innostumaan! Kysymyksiä tuli liukuhihnalta, jonkin verran oli kokemustakin aiheesta, ja kannustusta tarjottiin niin paljon, että wanhaa alkoi oikein punastuttaa. Olen törmännyt samaan ilmiöön kaikkien niiden ihmisten kanssa, joille olen asiasta kertonut, mutta aina se tuntuu yhtä mukavalta. Siinä sitä aikaa sitten menikin niin, että ehdimme nipin napin toiseen huoneeseen käyttämään sitä konetta, jolla puhalletaan keuhkorakkulat ulos (spirometriksi sitä kai kutsutaan...), ja muutaman rakkulan irrotettuani jouduinkin jo lähtemään takaisin työmaalle, koska hoitajalla oli kiire niihin sovittuihin menoihinsa. Lähtiessäni sain ohjeistuksen: "LAITAT SITTEN SÄHKÖPOSTIA JA VARAAT AJAN KUULOKOKEESEEN (tai puren sinulta pään irti)!!" Kuulo jäi nimittäin testaamatta, koska niin paljon aikaa kului kivi- ja klapibisneksiin sekä jännäprojektijuttuihin...

Iloinen yllätys oli se, että verenpaine oli parantunut ja spiro oli jopa mennyt parempaan suuntaan. Veriarvotkin olivat tämän ikäiselle lihavalle ihmisrauniolle ihan tyydyttävät, osittain jopa hyvät. Mutta kaikesta tuosta pitää kai kiittää personal traineriani ja hänen kauttaan tullutta liikunnallisen aktiviteetin lisääntymistä.

Se oli vasta maanantai. Viikko oli vasta alussa. Tiistai meni rutiinilla, siitä ei ole isompaa mainittavaa, mutta keskiviikkona sitten kirjoitin työnantajalle tarjouskyselyä niistä kivistä, joista työterveyshoitajan kanssa oli puhetta. Arvelin jo etukäteen, että kivien hinta tulee olemaan turhan korkea asiakkaalle, olisihan valmis tavara ollut sentään ihan priimaa ja turhan jykevääkin pihahommiin, mutta eniten minua kiinnostikin tieto siitä, millä hinnalla pystyn tekemään pikkutilauksia firman vehkeillä. Tarjous oli sen verran kohtuullinen, että saatan joskus tulevaisuudessa hyvinkin pyöritellä yhtä vajaateholla käynyttä sahaa omaan piikkiini viikonloppuisin, kun putiikki on muuten kiinni. Samalla olisin läsnä aina kun Kymenlaakson Sähkö päättää sammuttaa työnantajan sahat, sitä kun tuppaa tapahtumaan nimenomaan öisin ja viikonloppuisin...

Kirjeenvaihdossa oli sekin hyvä puoli, että normaalista poiketen pääsimme todella vaihtamaan ajatuksia. Juttelemmehan me toki melkein päivittäin, mutta turhan pikaisesti ja vain päivänpolttavista asioista. Nyt kumpikin pääsi oikein harkinnan kanssa ottamaan esille asioita, joita tarvitsee korjata tai kehittää. Minähän tiedän suunnilleen kaikki puutteet tuotantopuolelta, mutta en ole muistanut marista niistä konttoriosastolle. Johtaja puolestaan tietää, kuinka paljon rahaa mihinkin koneeseen on palanut ja paljonko on tullut takaisin. Minä teen kaikkeni, jotta tuotanto olisi mahdollisimman tehokasta, mutta en todellakaan osaa ajatella KUSTANNUStehokkuutta, joka kuuluu konttoripuolen murheisiin. Omassa yritystoiminnassani en edes yritä tehdä rahaa, kunhan nyt edes pysyn omillani, mutta minullapa ei olekaan miljoonien eurojen kalustoa ja laumaa työntekijöitä huollettavana. Juuri siksi asetan etusijalle tämän päivätyöni, tässä kun voin painaa menemään täysillä ja polttaa toisen rahoja. Toivottavasti olen tuottanut edes jotain takaisinkin päin :)

Torstaina sahailin vieläkin niitä kirottuja uria niihin kirottuihin kiviin. Onneksi keli oli edelleen mitä kaunein. Iltapäivällä meni kuitenkin jännäksi, kun jännäprojektin kannalta tärkeä henkilö soitti sovittuun aikaan ja päivitti tilannetta. Hänen näkemyksensä mukaan varsinaisen jännäprojektin aloittaminen ja loppuun suorittaminen olisi kaikin puolin hyödyllistä niin minulle kuin muillekin. Täytyy myöntää, että hän kuulosti paljon varmemmalta kuin odotin, jopa hieman varmemmalta kuin itse tunnen olevani tällä hetkellä. Mutta minulla nyt onkin tällä hetkellä jännäviikko käynnissä ja kaikki tapahtuu liian nopeasti. Jännäprojekti näyttää siis pelottavan hyvältä.

Sitten koitti perjantai. Heti aamusta jouduin Porvooseen kuuloani testauttamaan. Kuulotestissä kului kokonaiset kymmenen minuuttia ja se meni ilmeisesti aika hyvin, koska tämä hoitajatätini paineli välillä samaa nappulaa uudelleen ja uudelleen kasvoillaan ilme, joka sanoi: "Ei se perkele voi oikeasti kuulla näin olematonta piippausta!!" Siinä vaiheessa ymmärsin, että kannatti oikeasti kantaa niitä kuuloluuraimia joka paikkaan, vaikka ne välillä ovatkin tökkineet sinne sun tänne. Kun ne ovat mukana, tulee ne laitettua päähänkin aina tarpeen vaatiessa. Minähän kuljen päivän aikana kymmeniä kertoja sahahallien ovista sisään ja ulos enkä siis tarvitse jatkuvaa kuulonsuojausta, mutta satunnaiset melupiikit nousevat helposti kipurajan yläpuolelle. Silloin suojainten on oltava aina käsillä ja minulla ne kulkevat lippalakin päällä koko ajan, jopa taukotuvassa.

Kuulot testailtuani ja kivi- sekä klapikaupat hierottuani (ei saa kertoa johtajalle, että tein samalla reissulla bisnestä!) palasin viimein työmaalle sahaamaan rakkaita kolmen millin uria rakkaisiin kymmenen millin paksuisiin laattoihini. Homma alkaa viimein sujua sutjakkaasti, vaikka vihaankin sitä edelleen. Mutta eihän jännäviikko siihen loppunut. Minulle nimittäin soitti ihminen, joka halusi kertoa, että jännäprojektin kannalta ratkaiseva päivä on huhtikuun kolmas.

3.4.2014 tulee siis olemaan äärimmäisen tärkeä päivä. Silloin tiedän, miten vietän loppuelämäni.

Ei paha viikko.