”Laukkanen ja syksy saa, mutta minä en”, lauleskelee Jaakko Teppo koskettavassa Hilima ja Onni-laulussaan. Syksy nyt ainakin näyttää saavan, siitä ei ole epäilystäkään, mutta Laukkasen tilanteesta en ole saanut tuoretta tietoa. Minä itse sen sijaan en ole kehdannut edes pyytää, joten saantimahdollisuudet ovat olleet heikohkot.

 

Jotain olen sentään saanut pyytämättäkin. Nämä paikalliset kakankylväjät suorittivat sadonkorjuurituaalejaan, joihin kuuluu viljanpölyn tarmokas levittäminen ja ajelu naurettavan isoilla koneilla naurettavan pienillä teillä naurettavan alhaisilla nopeuksilla. Viljanpölystä sain flunssan, kiitos vain kakankylväjille ja vieressä seisovalle suurelle viljavarastolle, ja siitä teiden tukkimisesta sain jokusen raivokohtauksen, kun näillä saatanan paskapettereillä ei ole pienintäkään käsitystä siitä, että hitaalla koneella ajettaessa olisi ihan kohteliasta väistää välillä esimerkiksi bussipysäkille, koska takanatulijan on aika vaikea ohittaa keskellä tietä mönkivää puimuria, joka menee edes hieman lähemmäksi piennarta vain silloin, kun vastaan tulee toinen puimuri. Siinä minä sitten sain ajella 10km/h minun verovaroillani hoidetulla tiellä, koska minun verovaroillani maksettu puimuri ei voinut mitenkään antaa tilaa. Eli pikku viesti teille paskankylväjille: ne pellot saattavat olla teidän, mutta ne saatanan tiet ovat kaikkien yhteisiä eikä teillä kyrvillä ole oikeutta tukkia niitä ihan vain silkkaa vittumaisuuttanne! Se perintönä saatu maaomaisuus ei tee teistä yhtään parempia kuin me veronmaksajat.

 

Kuten tuohtumuksestani saattaa kyetä päättelemäänkin, nämä Askolan maajussit ovat sangen ylimielistä sakkia. Olen asunut maaseudulla koko ikäni, mutta missään muualla eivät traktori- ja puimurikuskit ole olleet tuollaisia euroopanomistajia. Muualla he katsovat sentään normaalisti taakseenkin ja antavat tilaa silloin kun sieltä tulee autoja. Seuraavaksi täällä alkaa kyntökausi ja paskapetterit roudaavat tiet täyteen savea, multaa ja paskaa. Minä arvostan maanviljelyä suuresti, etenkin karjankasvattajia, jotka tekevät suunnattomasti työtä elantonsa eteen, mutta näiden karjattomien viljanviljelijöiden ylimielisyyttä en sulata.

 

No, onneksi tulee talvi ja paskankylväjät siirtyvät sisätiloihin täyttämään tuki- ja katokorvaushakemuksia sekä laskemaan meidän rahojamme...

 

Jännäprojekti on edelleen tasaisessa liikkeessä eteenpäin. Tänä vuonna ei tapahdu vielä mitään mullistavaa, mutta ensi vuonna saattaa olla jo isoja uutisia. Siihen asti mennään epätietoisuuden vallassa. Olen minä sentään jo vähän ”treenannut” tulevaa elämääni, mutta en uskalla vielä elätellä suurempia toiveita siitä, että joskus pääsisin oikeasti sitä elämään. Loppujen lopuksi koko touhu on mennyt yllättävän pienellä hössötyksellä ja jännittämisellä, vaikka kyseessä kuitenkin on koko elämän kokoinen juttu ja kynnys homman aloittamiselle oli niin korkea, että tarvittiin melkein neljäkymmentä vuotta ennen kuin sain nostettua kissan pöydälle.

 

Koirien kanssa on riittänyt puuhaa. Lara nyt vaatii sitä puuhaa ihan koko ajan jo pelkästään siksikin, että se nyt sattuu asumaan samassa taloudessa kanssani, mutta lisäharrasteita on saatu Laran rakkaimman ystävän jalkavaivoista. Lululla todettiin nivelrikko ja sille on nyt rakenneltu esteettömämpää ympäristöä elämän helpottamiseksi. Se kävi myös tähystysleikkauksessa Espoossa, mutta sielläpä ei sitten suurempia nivelrikkoja löydettykään ainakaan toisesta jalasta, hieman vain viilailtiin luita sopivamman mittaisiksi. Lululla on ihan omat rattaat, joiden kyydissä se kulkee aina kun tehdään pidempiä lenkkejä ja alkaa väsy iskeä. Ne ovatkin herättäneet kyläläisissä ihmetystä. Minun ja Lulun emännän geeniperimää on varmasti mietitty paljonkin, kun ”lastenvaunuista” kurkkii niin karvainen naama... Mutta antaa ihmisten juoruta. Lulun hyvinvointi menee juorujen yläpuolelle. Laraa tilanne risoo hieman, koska se ei pääse enää telmimään ystävänsä kanssa, Lululla kun on hieman rajoituksia rajuimpien leikkien suhteen, mutta yllättävän hyvin karvapyllyt ovat oppineet touhuamaan omia leikkejään. Tyyli on se, että emäntä pitelee Lulun retuutushanskaa ja samalla hän heittelee toisella kädellä palloa Laralle, joka juoksee kuin heikkopäinen pitkin pilttuuta.

 

Olen minä töitäkin tehnyt. Työmaalla ja jonkin verran myös toiminimellä.