Jännäprojekti on lähtenyt etenemään suorastaan järkyttävällä vauhdilla. Ratkaiseva vaihe varsinaisen projektin aloittamisen kannalta pyörähti käyntiin reilu viikko sitten ja jo tämän vuoden puolella saanen tietää, pääsenkö aloittamaan varsinaista jännäprojektia lainkaan. Pelottavinta tässä on se, että vastoin kaikkia odotuksiani minulle kerrottiin, että mahdollisuudet todellakin ovat olemassa! Odotin lähinnä hyväntahtoista naureskelua ja kehotusta etsiä realistisemmat haaveet, mutta toisin kävi. Mikään ei edelleenkään ole varmaa ja kaikkien kannalta voisi olla helpointa jättää koko touhu sikseen, mutta aion kuitenkin tehdä kerrankin jotain puhtaasti itseni hyväksi ja yrittää viedä projektin loppuun asti.

 

 Kyllä, nyt vasta teen jotain ihan oikeasti itsekästä, vaikka minusta varmasti saakin helposti sellaisen kuvan, etten missään asiassa ajattele muita paljoakaan. Olen jännäprojektia pähkäillessäni tajunnut, että minähän olen elänyt suurimman osan elämästäni muiden mieliksi ja samalla pilannut kaikkien elämän olemalla jatkuvasti pahantuulinen. Jos yritän ensin tehdä itseni onnelliseksi ja olen vasta sitten muille mieliksi (sen verran kuin on tarpeellista), ovat kaikki tyytyväisempiä. No, ei tällä luonteenlaadulla tulla koskaan onnelliseksi, mutta ei ole mitään järkeä olla yrittämättä. Realisti ja pessimisti ovat siinä suhteessa samanlaisia, että kumpikin tietää kaiken menevän lopulta kuitenkin persiilleen, mutta realisti sentään yrittää pysyä pystyssä. Realistin ero optimistiin sen sijaan syntyy siinä, että kun lopullisesti lähdetään menemään persiilleen, optimisti kuvittelee pysyvänsä jaloillaan räpiköimällä hurjasti samalla kun realisti hakee jo turvallisinta asentoa mätkähtää alas. Lopputuloksena on se, että realistin housunpersukseen tarttuu hieman lunta, joka lähtee taputtelemalla pois, kun taas optimistilta murtuu ranne, halkeaa kallo ja silpoutuu lonkka.

 

 Ei realistikaan aina onnistu kaatumaan tyylikkäästi. Liukastuin pari viikkoa sitten matkalla postilaatikolle ja realistiseen tapaani luovuin pystyssäpysymisyrityksistä parin viuhtaisun jälkeen ja suunnittelin kaatumisen huolella. Sen ehtii suunnitella yllättävän hyvin siinä murto-osasekunnissa, joka on liukastumisen ja mätkähtämisen välissä. Ajatuksenjuoksu meni näin:

 

 "Vasen kantapää on kipeä, pidä huoli ettei se osu voimalla maahan. Kaadu oikealle pakaralle ja siitä kyljelle varoen iskemästä päätä maahan. Älä ota kädellä vastaan ja pidä huolta ettei Lara liiskaannu. Älä kiroile, lähistöllä saattaa olla lapsia!”

 

 Lopputuloksena vasen polvi nitkahti jotenkin hassusti. VASEN polvi! Vasen jalkahan oli ilmassa koko operaation ajan! Ei se polvi voinut nitkahtaa! Ja kirosinkin minä hieman, mutta hiljaisella äänellä...

 

 Kroppa on saanut kyytiä muutenkin. Olen pilkkonut jumalattomia koivupöllejä saunan takana Jonna-ystäväiseni pienellä kirveellä (kyllä, Jonna, se on PIENI kirves!) ja sain siitä varmaan turkkilaisen hyppytyrän mahaläskieni alle, kun on sen verran kipeä tuosta vasemmalta puolelta. Mutta olen kyllä nauttinut kirvespuuhista paljon. Lisäkyytiä kroppa sai työmaalla, kun yritin kaataa ison poskipalan päälleni ja ärsyttävä itsesuojeluvaisto käski minut viime hetkellä hyppäämään alta pois. Seurauksena sinipunainen hauis ja nahaton kämmensyrjä. Kivuttomampaa olisi ollut jäädä töllistelemään, sillä sen verran voimalla se jööti tuli, ettei takuulla olisi ehtinyt kauaa kärsiä. Viime sunnuntaina kroppa puolestaan käveli sata kilometriä umpihangessa metsässä ja kantoi Laraa olkapäällä. Kipeäksi se ei kuitenkaan siitä tullut, vaikka reissu oli todella rankka. Onneksi minä kannoin kuusikiloista Laraa ja jätin reiluna ihmisenä kymmenkiloisen Lulun 50-kiloisen ystäväni kannettavaksi. Oli hauskaa, se täytyy myöntää.

 

 Laralla ei ole hauskaa vajaan kahden viikon kuluttua. Tyttörukalta leikellään juttuja tuolta mahanahan alta ja siihen loppuvat pari kertaa vuodessa toistuvat verenlevityssessiot. Joku uppo-outo ihminen moitti minua siitä, että leikkautan noin söpön koiran. Hän olisi varannut Laran pennun siltä seisomalta. Mutta enhän minä raaski tehdä pienestä tytöstäni vauvantekokonetta, kun en yksinäisenä ihmisenä ehtisi sitä kuitenkaan hoivata tarpeeksi hyvin.

 

 Olen minä töissäkin käynyt. Nyt jopa lauantaisinkin jonkin verran. Mutta eipä siltä rintamalta oikeastaan mitään järisyttävää kerrottavaa ole. On ollut enemmän puuhaa Larassa, jännäprojektissa ja kaikenlaisissa oudoissa riennoissa, joita minulle järjestetään aina välillä.