Elämä on ollut jännää. Tuo minun lemmikkikädelliseni tekee töitä, hoitaa taloyhtiötä ja virittelee jotain jännäprojektiakin aina kun saa vapaata minun palvelemiseltani. On hauska seurata otuksen silmäpussien kasvamista ja odottaa sitä päivää, kun se ensimmäisen kerran tallaa niiden päälle lenkittäessään minua aamun pimeinä tunteina.

Kädellinen on käynyt monta kertaa sienestämässä Lulun ja hänen kädellisensä kanssa. Välillä olemme käyneet metsässä muuten vain. Kerran minun kädelliseni joutui linkkaamaan umpimetsään kahden kyynärsauvan kanssa, kun tyyppi ei osannut kiivetä työpaikallaan trukista alas, vaan nyrjäytti nilkkansa. Ei se ollut mikään este. Lulu komensi oman kädellisensä komentamaan minun kädelliseni metsään ja sinne sitten mentiin, vaikka jalka oli kipeä! Mutta viime sunnuntaina meinasi hieman pelottaa. Kädelliseni alkoi olla jo kävelykunnossa ja menimme taas metsään. Siellä päästimme molemmat kädelliset irti ja leikimme Lulun kanssa normaaleita metsäleikkejämme (jahtaamista, painimista, rähjäämistä, juoksemista ja riehumista), kun yhtäkkiä männikön katveesta paikalle juoksi susi! No, koira se kai oli, mutta ihan oikeasti suden kokoinen! Lulu juoksi kädellisensä luokse ja komensi tätä suojelemaan häntä, mutta minäpä päätin rohkeana tyttönä pistää suden ojennukseen ja haukuin sen pataluhaksi. Susi luikki nolona pois paikalta ja minä haukahdin vielä kerran ivallisesti sen perään. Silloin susi tuli takaisin ja toi yhtä ison kaverin mukanaan! Siinä vaiheessa minä parkaisin ja lähdin karkuun kaksi isoa sutta kintereilläni. En tajunnut tehdä samaa kuin Lulu, siis mennä kädelliseni luokse ja käskeä tätä puolustamaan minua, vaan kirmasin pää viidentenä jalkana pois sen ihmisotuksen läheltä. Sudet tulivat perässä ja aikoivat syödä minut. Silloin kädellinen suuttui! Se huusi ainakin kahdensadan desibelin äänenvoimakkuudella jotain Perkele-nimiseen tyyppiin liittyvää ja lisäsi huomautuksen susien soveltuvuudesta rukkasteollisuuden käyttöön ja lähti tulemaan uhkaavan näköisenä kohti niitä kahta hirveää petoa. Sudet luikkivat kiireesti pusikkoon ja kurkkivat sieltä korvat luimussa raivostunutta kädellistäni. Tyhmähän se kädellinen on, ei se tajunnut minun olevan pulassa ennen kuin Lulun kädellinen alkoi komentaa susia, mutta ihan reippaasti tuo kuitenkin ajoi otukset pois. Kai siihen pitää olla tyytyväinen.

Pururadalla on muuten kivaa! Olen vienyt kädelliseni sinne pari kertaa ja aina on tullut Lulu vastaan! Jännä sattuma :)