Jotkut ovat ehkä havainneet, että minulla on taas sellainen pieni vitutusvaihe menossa. Näitä on tullut minulle aina silloin tällöin, vanhemmiten hieman tiuhemmin ja koko ajan ankarampina. Tämän viimeisimmän vitutuksen aikana jotkut ovat pelänneet minun tekevän jotain peruuttamatonta ja on myös ihmetelty, miksi "hymypojasta" on tullut näin negatiivinen. No, rauhoitellaan nyt hätähousuja sen verran, että en ole tekemässä mitään peruuttamatonta, en ainakaan niin kauan kun olen työkykyinen ja pysyn järjissäni rakkauspaskan suhteen. Minullahan on rakkauden suhteen kaksi sääntöä:

1. Älä koskaan rakastu!

2. Jos kaikesta huolimatta olet aivoton paska ja rakastut, älä koskaan tunnusta sitä!!

Sen negatiiviseksi muuttumisen suhteen voin kertoa, etten koskaan oikeastaan ole edes ollut positiivinen ja kun olen varttunut keski-ikään, on se viimeinenkin optimismin ripe ja vähäinenkin iloisuus karissut. Olen tässä vuosien mittaan tutustunut aina vain syvällisemmin Todellisuus-nimiseen tyyppiin eikä se ole niitä kaikkein suloisimpia tuttavuuksia. Olen ainakin oppinut tajuamaan, etten osaa toimia ihmisten kanssa. Onnistun aina ennen pitkää pahoittamaan jokaisen ystäväni mielen, edellyttäen että he jäävät edes henkiin sen jälkeen kun olen aikani tunaroinut... Työ on ainoa asia, jonka osaan tehdä kunnolla, kaiken muun pilaan vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin. Kaikki olisikin perin helppoa, jos voisin vain keskittyä työhön ja jättää ihmiskunnan sikseen, mutta kun jollain käsittämättömällä tavalla onnistun aina törmäämään niihin maailman parhaisiin ihmisiin, jotka jostain käsittämättömästä syystä pitävät minua sen arvoisena, että minun kanssani kannattaa viritellä ystävyystouhua. Yritäpä siinä sitten elellä iloisena ja nauttia hyvästä seurasta, kun takaraivossa jyskyttää koko ajan, että ihan kohta minä tämänkin munin.

No, nuo ajatukset tulevat vasta sen jälkeen kun jokin on laukaissut vitutuksen. Tällä kertaa laukaisuun tarvittiin ensin erittäin iloinen uutinen ja heti sen perään huono uutinen, joka pilasi kaiken. Ensin tuli todella suuri kivitilaus, joka tietää seitsemän päivän työviikkoja vaikka kuinka pitkäksi ajaksi (viikonloppuisin toki pelkkiä sahankäynnistyskeikkoja). Heti perään naapurirapussa sattui vesivahinko, joka aiheuttaa takuulla riitelyä, koska Taloyhtiön Virallisen R*********n omistaman asunnon lattiaa joudutaan nyt repimään auki.

Työpaineiden takia olen jatkuvasti väsynyt, mutta niin haluankin olla. Jos en jaksa töiden jälkeen tehdä mitään muuta kuin pitää tuon karvakorvan tyytyväisenä ja nukkua, en ehdi ollenkaan elää elämää. Ja elämähän on perseestä. Ainakin minun elämäni. Minun maailmani on ankea paikka. Olen ihan itse tehnyt tästä ankean tunaroimalla suunnilleen kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Minulla on esimerkiksi ollut kolme kertaa mahdollisuus estää ihmisen kuolema. Vain kerran olen onnistunut sen estämään. Ja silloin kyse oli ihmisestä, joka HALUSI kuolla. Niissä kahdessa muussa tapauksessa olin itse enemmän tai vähemmän syyllisenä tapahtuneeseen, mikä luonnollisesti vituttaa myös. Sitten on tietysti tämä minun pistämätön kykyni pilata ystävyyssuhteet esimerkiksi siten, etten vastaa puhelimeen jos minua sattuu vituttamaan, en vaikka soittaja olisi ystävä jonka kanssa en ole jutellut aikoihin.

Ja sitten on se iki-ihana rakkaus, joka teki minusta lopullisesti tällaisen. Muutama vuosi sitten onnistuin sairastumaan kyseiseen tautiin toisen kerran elämäni aikana, mutta tällä kertaa en ollut yhtä onnekas kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisellä kerralla osasin nimittäin pitää suuni kiinni ja annoin joutavan tunteen kuolla omaan mahdottomuuteensa. Toisella kerralla en osannut pitää turpaani kiinni, vaan menin möläyttämään asian kohdehenkilölle ja saatuani rohkaisevaa vastakaikua erehdyin kuvittelemaan, että kyllä se onni potkaisee rumaa ja köyhääkin joskus. Ja potkaisihan se! Paskaisella navettasaappaalla naamaan ja nauroi paskaista naurua päälle. En tajunnut, että ruman ja köyhän pitää olla edes jotain saadakseen onnenpotkuja. Pitää olla edes kuuluisa tai älykäs tai jotain. Minä olin vain ruikuttava paska. Mutta onnenpotkuhan tuo oikeastaan oli, sillä nyt tiedän totuuden rakkaudesta ja osaan pysyä siitä ryönästä erossa, tai ainakin piilottaa moiset tunteet jos niitä joskus ilmaantuu, sillä täysin varmaa rokotetta sitä mielisairautta vastaan ei taida olla olemassakaan. Rakkauden suhteen olen siis puhtaasti realisti, vaikka muissa asioissa saatankin olla hieman turhan negatiivinen ja melkeinpä pessimisti.

Ja kyllä minä tunnistan itsestäni myös hyviä puolia. En esimerkiksi ole kateellinen kenellekään, sillä vaikka minulla olisi maailman kaikki rahat ja lelut, osaisin kuitenkin kieriskellä välillä vitutuksessa. Yhdessä suhteessa olen peräti parempi kuin moni ihminen. Minä en nimittäin valehtele tekeväni hyviä asioita pyyteettömästi. Saatan silloin tällöin tehdä jotain sellaista, joka vaikuttaa jalolta tai kiltiltä tai jotain, mutta aivan kuten jokainen muukin jaloja ja kilttejä asioita tekevä ihminen, minäkin haluan saavuttaa teoillani hyväksyntää ja arvostusta, ehkäpä myös vastapalveluksia. Monet haluavat myös parantaa pariutumismahdollisuuksiaan auttamalla toisia, mutta minä olen siitä pyrkimyksestä sentään päässyt jo onneksi eroon. Ihminen nyt vain on itsekäs olento. Jokainen ihminen.

Eikä näistä jutuista kannata liikaa välittää! Aina tämä on ohi mennyt ja niin menee nytkin. Ennemmin tai myöhemmin olen jälleen oma apaattinen itseni. Mutta pyydän täten anteeksi kaikilta niiltä joille olen aiheuttanut murhetta.

17.4.2012: Tekstistä editoitu erinäisiä rumia ilmaisuja hieman kauniimpaan muotoon.