Viimeksi Vuodatus pilasi päivitysyritykseni, kuten edellisestä postauksestani voinee päätelläkin. Katsotaanpa kuinka se saa tällä kertaa munittua homman...

Siis kuulumiset lyhyesti tärkeysjärjestyksessä:

Työ sujuu hyvin, kuten aina. Työmaa on tässä ankeassa maailmassa ainoa paikka, jossa vitutus kestää vain rajallisen ajan ja sille on aina järjellinen selitys. Nyt saimme todella suuren tilauksen ja se tarkoittaa sitä, että pääsen tekemään pitkää päivää, siis olemaan enemmän poissa paskasta maailmasta, jossa vitutus kestää rajattomia aikoja eikä sille ole läheskään aina selitystä. Siunattu, tuhannesti siunattu työ! Samalla tietysti erään ongelman ratkaisu siirtyy taas kuukausilla eteenpäin, kun tuo nurkissani haiseva velipoika pääsee tietysti meille kesäksi töihin eikä siis todennäköisesti lähde olohuoneestani vieläkään. Mutta ainahan hyvillä asioilla on kääntöpuolensa. Paitsi työmaalla, se on joka puolelta yhtä hurmaava ja mansikanmakuinen <3

Työmaalla oli helmikuussa näin kaunista:

Lara kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Tai no, ei se kasvu niin hurjaa ole, mutta kehitys kuitenkin. Neiti töpöttelee pikku töppöjaloillaan viidenkin kilometrin lenkin väsymättä ja syliin se pyytää yleensä vain silloin kun haluaa nähdä kauemmas ympärilleen. Silloin se istuu vakiopaikallaan vasemmalla käsivarrellani kuin papukaija niin, että sen pää on omaani korkeammalla, ja siitä valtaistuimeltaan se sitten katselee tiluksiaan aiheuttaen vastaantulijoissa hervottomia naurureaktioita, joita neiti ilmeisesti pitää palvonnan osoituksina. Välillä se armollisesti nuolee vasemman korvani puhtaaksi ja jatkaa sitten tarkkailua. Iän myötä pikku papukaijakojoottini tuntuu muuttuvan ärhäkämmäksi. Se on ruvennut haukkumaan etenkin pimeään aikaan varsin kiukkuisen oloisesti ja tänäänkin sain nostaa sen aamulenkillä syliin, ettei se olisi pistellyt poskeensa irrallaan juossutta vasikankokoista rakkia. Rakki haukkui ja ärhenteli piilottaakseen pelkonsa, kun kävelin Lara käsivarrellani millilleen omaa reittiäni enkä väistänyt sitä piiruakaan, vaikka rakin mielestä olimme sen reviirillä. Ilmeisesti Laran pelottava murina sai sen säikähtämään. Hieman se kyllä kuulosti sellaiselta uteliaalta leikkimurinalta eikä hampaitakaan näkynyt, mutta taisi kuitenkin mennä rakkiin täydestä... Isänsä tyttö! Tässäpä kuva karvavauvasta sen ollessa neljän kuukauden ikäinen:

Minä olen rumempi ja kiukkuisempi kuin koskaan. Selittämätön vitutus iski jälleen kuin miljoona volttia ja koko maailma näyttää perin ankealta paikalta. Suurimmaksi syylliseksi vitutukseen epäilen kirottua aurinkoa, joka häikäisee ja aiheuttaa päänsärkyä ja tuo tietysti kesän, vuodenajoista joutavimman, tullessaan kaikkine sairauksineen, loisineen, hikoiluineen ja kärsimyksineen. Krooninen rahapula ja järkyttävä saamattomuus työajan ulkopuolella vaikuttavat toki myös mielentilaan, mutta kyllä osa vitutuksesta on kuitenkin taas sitä selittämätöntä perua. No, tänään yritän kuitenkin pelleillä viimein noita viimeisiä katto- ja jalkalistoja paikoilleen, niin saan remontin viimeistelyä hieman eteenpäin. Eilen muistin peräti ostaa listanaulojakin, ne kun ovat olleet ostoslistalla pari kuukautta jo. Niin, ja se rumuuteni karttuminen johtuu iän karttumisen ohella myös siitä, että eilen leikkelin päästäni kaikki karvat pois silmäripsiä ja kulmakarvoja lukuunottamatta. Partakin siis lähti väliaikaisesti ja nyt ennestäänkin ruma naamani näyttää massiiviselta klöntiltä pilaantunutta pullataikinaa. Katsokaa vaikka!

Oli pakko laittaa kuva, kun rakas siskoni olisi kuitenkin vaatinut sitä nähtäväkseen. Hymyni ei ole enää yhtään pelottava, lähinnä vain naurettava, mutta ei tuota kauniiksi voi kutsua hyvällä tahdollakaan. Pyydän anteeksi kaikilta niiltä, joille aiheutin traumoja. Toisin sanoen siltä toiselta lukijaltani, jonka henkilöllisyyttä en tiedä.

Siinäpä ne kuulumiset taisivat lyhyesti olla. Paska elämä, jossa on pari pientä valopilkkua. Eipä se tästä miksikään muutu.