Laitetaanpa sitten viikkokausien univajeen innoittamana oikein pirteä blogipäivitys.

Kolme viikkoa lomaa on takana ja viikonlopun jälkeen pääsen taas töihin. Tällä kertaa töihinpaluu stressaa todella paljon, vaikka yleensä minusta on huojentavaa päästä viikkokausien lorvailun ja hyödyttömyyden jälkeen taas oikeaan elämään kiinni. Mutta tällä kertaa minulla onkin tuo koiranpentu aiheuttamassa murhetta. Onhan sillä täällä toki hoitaja, mutta kun nolottaa laittaa Tiomo hoivaamaan tuollaista, kun hänellä ei välttämättä ole kamalan suurta innostusta asiaan. Ja kun ei ole innostusta, saattaa se hoitaminenkin olla vähän vasemmalla kädellä suoritettua. Toki pentu saa ruokansa ja pääsee ulos muutaman kerran päivässä, mutta saako se seuraa ja leikkikaveria senkään vertaa kuin minun kanssani. Minäkin olen sentään perin apaattinen ja vakava wanha miehenrohjake, joka masentaa iloisimmankin koiranpennun alta aikayksikön, mutta olen kuitenkin epätoivoisesti yrittänyt silloin tällöin hieman riehua tuon karvakorvan kanssa. Tiomo ei takuulla ole yhtä masentavaa seuraa kuin minä, mutta todennäköisesti aktiivisuus vähenee jonkin verran Lara-paran elämässä. Siitäkin huolimatta minä saan kiittää yksin itseäni siitä, että tuosta marsun kokoisesta taskuraketista tulee maailman masentunein ja ahdistunein pikku koira. Nytkin se mutustelee tuossa pöydän alla saalistaan, pulskaa männynkäpyä, ihan yksikseen kun isukki vain leikkii apaattisena tietokoneellaan.

Normaali ihminen piristyisi kovasti tuollaisesta pikku ilopilleristä. Mutta en minä. Minä käytän kaiken aikani siihen, että stressaan sen sisäsiisteyttä, terveyttä, virikkeitä ja sitä, kuinka paljon se stressaantuu stressaantuneesta isännästään. Ja kun säpsähtelen 39 kertaa yössä katsomaan, että joko neiti on hereillä ja pissaamisen tarpeessa, en saa likimainkaan tarpeeksi unta ja stressaannun lisää, mikä johtaa siihen etten ole tarpeeksi pirteänä leikittämässä pentua ja opettamassa sille koiranelämän alkeita, mikä puolestaan on pahaksi pennulle, mikä puolestaan on taas yksi stressaantumisen aihe.

Nyt pitäisi siis osata keskittyä taas työhönkin, mutta todennäköisesti mietin päivät pitkät sitä, kuinka paljon pentu ikävöi ankeaa isäntäänsä ja kuinka paljon sen vaivalla edistynyt sisäsiisteyskoulutus ottaa takapakkia. Tällä menolla se tärkeinkin asia, siis työ, kärsii jonninjoutavasta koiranpentustressistä. Kyllä se karvakorva hengissä pysyy. Mutta ei se vain ole niin helppoa jättää toista kotiin ja lähteä itse rentoutumaan töihin. Entä jos unohdan jonkin pikkujutun ja pienokainen onnistuu telomaan itsensä raajarikoksi sen takia? Tai jos unohdan kertoa Tiomolle jotain olennaista esimerkiksi ulkoiluttamisesta ja karvakorva on sen takia kohta pannukakkuna asfaltilla? Olen tunaroinut elämäni aikana sen verran railakkaasti, että nykyään jokainen pienikin minusta johtuva takaisku on maailmanloppu. Mitään ei anneta enää itselle anteeksi.

Sisäsiisteyden suhteen ei tosin vaikuttaisi olevan mitään huolta. Tuosta ei nimittäin tule koskaan sisäsiistiä. Ainakin kuluneen yön jälkeen tuntuu, että kolmessa viikossa on otettu pelkkää takapakkia. No joo joo, se oli vain yksi lätäkkö eteisen laminaatilla, mutta kun se tuli niin monen lätäköttömän yön jälkeen, on se varma merkki siitä, että joko pentu ei koskaan opi tai sitten se on oppinut, mutta lorottelee piruuttaan lattiat pilalle, koska isäntä on surkea paskakasa. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi.

Olen yrittänyt totuttaa tuota aamutorkkua karvakorvaa aikaisempiin herätyksiin tulevien työaamujen takia, mutta sekin homma kusi täysin, kun arvon neiti tuli viime yönä neljän aikaan herättämään vasta sen jälkeen kun oli lorauttanut laminaatille. Ensin meni aikaa sen Suuren Saavutuksen siivoamiseen, sitten käytiin ulkona (jossa neiti oli kusevinaan saadakseen kehuja) ja sen jälkeen pyörin sängyssä potutuksen vallassa 1½ tuntia. Kuudelta piti herätä, mutta sain siihen aikaan vasta torkahdettua ja heräsin 7:30. Parina aamuna siinäkin asiassa otettiin kymmenen sentin mittaisia askeleita eteenpäin, nyt sitten kilometri takapakkia. Ei minua hidas edistyminen harmita, vaan se, että muutaman päivän edistyminen kuitataan aina roimalla takapakilla ja yhtäkkiä ollaankin taas lähtöruudussa, mieluummin vielä vähän taaempanakin. Tiedänhän minä, että tuollainen on normaalia koiranpennun kasvatuksessa, mutta kun minun kaltaiseni täysin koirankasvatuskyvyttömän tunarin kohdalla tilanne jatkuu varmasti samanlaisena koiran kuolemaan asti. Tuon pitäisi kaiken järjen mukaan elää ainakin 15-vuotiaaksi, joten niitä takapakkeja otetaan vielä aika monta…

No, ehkäpä kuolen stressiin jo paljon ennen niitä viimeisiä takapakkeja…