Tällä viikolla palasin elävien kirjoihin. Aloitin nimittäin työnteon tolkuttoman pitkän loman jälkeen. Lara, tuo taskukokoinen lemmikkihyeenani, valvottaa minua edelleen sen verran, että joudun käyttämään sitä varmuuden vuoksi ulkona kerran yössä, vaikka se näyttäisikin pärjäävän jo kuusi tuntia kuseksimatta (tai sitten sillä on hyvä pissapiilo jossain, pennun tuotokset kun eivät kamalasti haise ainakaan kivipölyllä vuorattuun nenään). Aamuherätys on nykyään viideltä, jotta aikaa jää 1½ tuntia sekä Laran että isännän aamutoimiin. Ensimmäisenä kiikutan pennun ulos, jossa se tekee tarpeensa suhteellisen vikkelästi. Sitten laitan neidille ruokaa ja kun se napostelee muutaman nappulan, ehdin virittää oman aamiaiseni, mutten pääse sitä syömään ennen kuin arvon karvakorva on pyytämässä jotain. Ihan piruuttani oletan sen pyytävän hihnalenkille ja siksipä lähden kiskomaan vastahakoista pentuparkaa pimeälle ja sohjoiselle tielle, vaikka se oikeasti pyytääkin vain pientä osuutta aamiaisestani. Lenkiltä (joka on poikkeuksetta erittäin lyhyt) palattuamme pääsen syömään voileipäni kahden spanielimaiseen päähän sijoitetun pienen nappisilmän tuijottaessa toimitusta herkeämättä. Lopuksi heitän pennun vielä kertaalleen ulos, jonne se kohteliaasti laskee fingerporillisen urealiuosta, ja kun on päästy takaisin pirttiin, alkaa töihinlähdön vaikein vaihe, nimittäin se varsinainen lähtö. Minun, 123-kiloisen kivimiehen, pitäisi mahtua poistumaan sellaisesta ovenraosta, jonka läpi 2,6-kiloinen koiranpentu ei pysty minua seuraamaan. Huijaamalla se yleensä onnistuu, mutta helppoa se ei ole, koska tuossa eläimessä on sen verran kissan geenejä, että se luikahtaa vaikka avaimenreiästä. Vuodenvaihteessa se livahti ystäväni takapihalta suhteellisen tiuhan verkkoaidan läpi eikä takuulla hipaissut aitaa edes viiksenkärjellä!

Töissä on ollut pääosin rentouttavaa. Tajusin vasta tällä viikolla, että olen ollut kolme edellistä viikkoa todella tarkkana, jatkuvasti vähintään toinen silmä Larassa kiinni. Töissä ei tarvitse moisia elukoita miettiä, vaikka hieman olen toki murehtinut sen pärjäämistä Tiomon seurassa. Töissä olen saanut keskittyä omaan tekemiseeni ja kun nyt on työn alla kohtalaisen iso tilaus, joka vaatii todella paljon sahaamista ja raa'alla käsipelillä tehtyä viimeistelyä ja pakkaamista, on olotila ollut univajeesta huolimatta oikein hyvä. Vasta nyt loppuviikolla alkoi uupumus iskeä oikein kunnolla, kun ison pyörösahan terä vaati rutiinihuollon ja se sotki omat hommani. Sellainen ottaa minua aina päähän ja siksi olinkin eilen kiukkuinen kuin ampiainen siihen asti kunnes löysin itseni pulkan päältä koiranpentu sylissä. Joidenkin ihmisten seurassa on vain aika hankala synkistellä. Mutta aion yrittää kyllä jatkossakin!

Jalat ovat ihan muusina, samoin käsivarret. Olen nostellut pitkän tauon jälkeen useamman tonnin kiveä ja kävellyt kilometritolkulla lumessa ensin töissä ja sitten vielä kotona. Mutta kyllä tämä tästä. Sopeudun varmasti taas seuraavan loman alkuun mennessä, jolloin onkin sitten hyvä aloittaa uusi taantuminen. Kunnon fyysinen riehuminen, jota tämä työn alla oleva tilaus aiheuttaa, tekee kyllä hyvää kaikin puolin. Pölyn takia joudun riehumaan hengityssuojaimen kanssa ja se lisää vaikeusastetta entisestään. Kivet eivät ole painavia, mutta niitä on todella paljon. yhteensä joudun sahaamaan karkeasti arvioiden 12280 kpl niitä palikoita ja viimeistelyvaiheessa on aina kiire, etteivät palikat jäädy sahauslavalle. Tyypillisesti yhdellä lavalla on suunnilleen 200 kiveä ja hoitelen sen alle tunnissa nyt, kun löysin tehokkaamman systeemin. Alkuun tein niin, että vetelin sahattuja palikoita lavan keskeltä reunalle mahdollisimman monta ja sitten faasasin ne kerralla pois, mutta silloin jouduin kantamaan osan kivistä varsin kaukaa kuormalavalle. Nyt otan vain 4-5 nippua kerralla (kivet ovat kolmen nipuissa, yhteensä tulee siis 12-15 kiveä kerralla) mahdollisimman lähelle kuormalavaa, faasaan päällimmäiset, nostan ne suurin piirtein kohdalleen kuormalavalle, faasaan seuraavat, nostan taas lavalle ja vedän sitten faasit viimeisiin. Rälläkkää ei tarvitse laskea käsistä koko aikana, koska nostelu sujuu yhdelläkin kädellä. Sen jälkeen pakkaan valmiit kivet nätisti lopullisille paikoilleen kuormalavalle ja vedän uudet niput työn alle. Askelten määrä väheni radikaalisti ja nyt aikaa kuluu yhtä kiveä kohti 15-20 sekuntia, kun aikaisemmalla tyylillä meni melkein puoli minuuttia. Samalla pysyy keho varsin lämpimänä, koska homma on jokseenkin hektistä. Enkö vain olekin nero?

Kaikkia kiinnostaa takuulla suunnattomasti jonkun kivimiehenretaleen selostus työtavoistaan... Mutta tuossakin kannatti käyttää muutama minuutti työn suunnitteluun, jolloin homma tehostui ainakin 50%, ja koska kivet eivät ehdi jäätyä toisiinsa eivätkä sahauslavoihin kiinni, on todellinen vaikutus pakkaspäivinä varmasti 100-200%. Kaikki tämä vain siksi, että viitsi hieman miettiä vaihtoehtoa sille perinteiselle tyylille, jossa kyllä hengästyi vähemmän, mutta joka oli etenkin talviaikana varsin tehoton.

Se talvikin sieltä tuli viimein. Hyvä niin. Kyllä pakkasilmaa on helpompi hengittää kuin taudinaiheuttajilla, homeitiöillä ja ties millä kakalla marinoitua kesäilmaa. Kesä heikentää ihmistä ja vahvistaa pöpöjä, jonka seurauksena ihmiset sairastuvat. Sairaudet tulevat aina viiveellä ja siksi kesän aiheuttamat taudit putkahtavat näkyviin vasta talvella. Mutta eihän monikaan sitä tajua. Ihmiset syyttävät talvea kesän aiheuttamista kärsimyksistä, vaikka todellisuudessa juuri talvi vahvistaa meitä. Talven ansiosta olemme kesällä usein terveitä ja hyvä niin, koska olisi kamalaa sairastaa silloin kun ilmasto-olosuhteet ovat muutenkin istumalihaksiston puolelta, niiden kahden puolikuun muotoisen lihaklöntin välissä olevasta pikku reiästä. Kaikkein parasta olisi, jos eliökunnan arkkivihollinen ja suurin kärsimyksen tuottaja, Aurinko, häädettäisiin kokonaan tästä aurinkokunnasta ja maapalleroisellemme saataisiin ikuinen pimeys. Samalla ilmasto muuttuisi miellyttävän raikkaaksi. Ja jos on ihan pakko saada valoa, niin kyllähän ystävämme Kuu valaisee ihan tarpeeksi eikä se korvenna likikään samalla lailla kuin Aurinko!

Joo joo, tiedetään, Kuu heijastaa vain Auringon valoa eikä se loistaisi lainkaan jos Aurinko häädettäisiin. Mutta se uhraus kannattaa tehdä häikäisemättömän ja raikkaan maailman puolesta! Tulkoon ikuinen talvi!