Isukki, se karvainen kivimiehenkuvatus, jonka annan hallinnoida tämän pöljän blogin muita kategorioita, alkaa näyttää hieman väsyneeltä. Sen järjestäminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin mennä parina yönä olohuoneeseen ja vääntää sellainen koiramainen pikku kiekura sille hienolle matolle, niin isukki on sen jälkeen herännyt joka yö kymmenen kertaa katsomaan, että olenko minä hereillä. Yleensä minulle iskee pissahätä kerran aamuyön aikaan ja silloin istun pedissäni napittamassa isukkia. Kun menemme ulos, lirautan pienen reiän sohjoon ja sitten kuljeskelen ympäri pihaa aivan kuin minulla olisi isompaakin asiaa. Eihän minulla yleensä ole, mutta on hauska katsoa kuinka tuo palvelijakseni valitsemani ihmisenretale seisoo unenpöpperössä räntäsateessa ja yrittää kannustaa minua kakkaamaan. Ja kun joskus sitten pyöräytän käikäleen nurmikolle, on se tyyppi suunnilleen seitsemännessä taivaassa ja tyrkyttää nakinpalaa ja lääppii kauheasti. Hassu otus.

Jaa, että miksikö teen ne pelottelukakat nimenomaan olohuoneen hienolle matolle? No tietysti siksi, että vietän siellä vähiten aikaani. En kai minä niille matoille kakkaa, joiden päällä leikin! Ja onhan se isukin ruma veli aika hassun näköinen, kun hän herää (yleensä puoliltapäivin) siitä sohvalta ja näkee ensimmäisenä haisevat terveiseni.

Olen minä muutakin kiusaa tehnyt. Isukki tarjoaa ihan hyvää ruokaa, mutta minäpä olen piruuttani esittänyt nirsoa ja jättänyt syömättä. Nyt on kuitenkin pitänyt ruveta syömään, koska isukki ei aio kuulemma enää ruokkia minua kädestä nappula kerrallaan ja hän ottaa sen kupinkin pois lattialta aika äkkiä, olipa se tyhjä eli ei. Ilmiselvästi hän on alkanut oppia. Juuri tähän olen pyrkinytkin. Mutta kyllä kaikkein hauskinta on ollut kaulapannalla kikkailu! Isukki haluaa, että opin käyttämään kaulapantaa, ja laittaa sen siksi kaulaani tunnin ajaksi joka päivä, mutta minäpä masennun siitä ihan huolella. Eihän panta minua haittaa, nättihän se on eikä yhtään liian kireälläkään. Ystäväni Lulu piti sitä ollessaan pieni ja se lähetti Jonnan, joka toimii siis Lulun palvelijana, tuomaan vekottimen minulle. Mutta isukki on niin hupaisa, kun minä esitän tyystin masentunutta aina kun panta on kaulassani! Makaan maassa kuin mato ja katson murheellisena lattiaa. Isukkiparka nieleskelee melkein kyyneleitä ja yrittää saada minua liikkeelle, kun luulee minun kärsivän niin kovasti. Mutta enhän minä kärsi, pidänpähän vain hauskaa äijän kustannuksella ja otan torkut siinä samalla. Se kuuluu isukin koulutukseen.

Lulu on kyllä kouluttanut sen Jonnansa hyvin! Se päästää Jonnan kulkemaan ihan yksin ja käymään täälläkin ihan omia aikojaan. Esimerkiksi eilen Jonna toi Lulun lähettämän todella hienon lelulampaan, joka on tänään saanutkin kyytiä oikein olan takaa. Isukki on sen verran reppana, ettei häntä voi vielä päästää yksin minnekään. No, eilen hän kävi hakemassa postin, mutta katsoin häntä niin masentuneen näköisenä (depressiotemppu toimii tässäkin) oven sulkeutuessa, että isukki varmasti juoksi tien yli ja takaisin, ettei minun tarvinnut "ikävöidä" täällä yksinäni yhtään ylimääräistä sekuntia. Eihän minulla täällä ikävä ole, lueskelen lattialla noita sanomalehtiä ja irkkaan isukin koneella sillä välin kun hän on pois, mutta jos en pidä häntä huolestuneena, hän saattaa lähteä kauemmaksikin ja olla poissa silloin kun minun tarvitsee aivan ehdottomasti tappaa noita lelujani ja isukin on silloin heiteltävä niitä edestakaisin, että saan liikuntaa.

Tänään olen joulun kunniaksi antanut isukille hieman huojennusta. Olen tehnyt kakat nätisti ulos, kerran jopa kertonut ihan selkeästi haluavani ulos (silloin en tosin voinut vastustaa kiusausta, vaan luikahdin saman tien naapuritontin puolelle), syönyt kohtalaisen paljon ja kaulapantaakaan en viitsinyt olla pahemmin vierastavinani. Isukki kuvittelee nyt, että koiranpennun kanssa onkin helppoa, mutta äkkiä minä hänet palautan ruotuun taas. Ihmisen tehtävä on palvella koiraansa ja koiran tehtävä on järjestää ihmiselle mahdollisimman paljon tilaisuuksia päästä palvelemaan. Näin se homma vain menee. En ymmärrä niitä koiria, jotka nostavat ihmisen omalle tasolleen ja joskus jopa palvelevat näitä. Ihminen käy silloin ylimieliseksi ja komentelevaksi ja saattaa jopa pitää itseään lauman johtajana.

Tänään tajusin, että isukin ostama kaninkorva on vihollisen agentti. Olen järsinyt korvan jo pieniksi suikaleiksi, mutta nyt se varsinainen agentti tuli esille sieltä sisuksista. Se oli sellainen pennin kolikon kokoinen pyöreähkö juttu. Ulkonäöltään ja tuoksultaankin ihan samanlainen kuin muutkin kyseisen korvan osat, mutta kuitenkin ilmiselvä agentti. Heittelin sitä ympäri keittiötä, ärisin sille vihaisesti, kierin sen päällä ja pureskelin sitä, mutta se ei paljastanut toimeksiantajaansa. Todennäköisesti se kuuluu joko kissojen tai postinkantajien tiedusteluorganisaatioon, mutta on toki mahdollista, että kyseessä oli myös hölkkääjien tai maitoautonkuljettajien edustaja. No, nyt se on joka tapauksessa silppua. Isukki on sen verran vähälahjainen, ettei hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaan ainoastaan hihitteli kuulustelumetodeilleni. Hassu otus, totta tosiaan. Ei varmasti selviäisi päivääkään ellen minä olisi suojelemassa häntä tuollaisilta vaaroilta.

Tähän loppuun toivotan hyvää joulua kaikille!