Ikkunaprojekti, tuo veikeä pikku puuha, joka täytti kaikki neljä kesäkuukautta ja imaisi muutaman saturaisen lompakonsisältöä, on nyt ohi. Homma eteni rennolla, suorastaan patalaiskalla asenteella ja välillä jo tuntui, että se on vielä kesken ensilumien tullessa. No, tavallaan se onkin kesken, koska lopullinen viimeistely ja erinäisten ruostuvien osien uudelleenmaalaus (joo joo, olin laiska enkä vetänyt ihan joka kohtaan ruostesuojaa) jäi ensi kesään, mutta periaatteessa jäljellä ei ole kuin yhden viikonlopun työ. Voin siis sanoa selvinneeni kesän projekteista puhtain paperein.

Mutta nytpä edessä ovatkin syyspuuhat! Kun ulkotyöskentely vaikeutuu kelien muuttuessa raikkaiksi ja kosteiksi, siirrytään askartelemaan sisätiloihin. Joskus viime keväänä naapurissa lätkittiin lattiaan uudet, uljaat laminaatit ja minä siinä komeaa lattiaa ihastellessani erehdyin sitten ajattelemaan ääneen, että "pitäisiköhän minunkin joskus noita omia lattioitani..." Naapurintyttö, sellainen hurmaava tehopakkaus, joka ei oikeastaan edes asu naapurissa vaikka häntä naapurintytöksi kutsunkin, sattui olemaan kuulomatkan päässä ja hyvin lyhyttä hetkeä myöhemmin olinkin sitten mies, joka on päättänyt uusia lattiansa tulevana talvena. Joko minä olen helposti suostuteltavissa tai sitten törmäsin taitavaan suostuttelijaan. Mutta eihän se iso homma ole, pari ahkeraa talkoopäivää ja koko kämppä on valmis, onhan laminaatti sentään mukavan vikkelää asentaa.

Mutta tokihan uuden laminaattilattian yllä pitää olla siisti katto. Minun kattoni on luvalla sanoen vähemmän siisti. Mutta piankos sen maalaa siinä samalla. Lastenleikkiä!

Mutta eihän niitä nuhruisia seiniä kehtaa enää sen jälkeen katsella, kun lattiassa komeilee uljas tammen sävy ja katto hohtaa hangenvalkoisena. Kyllä nekin on maalattava tai tapetoitava!

Mutta jos kerran lattia, katto ja seinät menevät uusiksi, niin tokihan minä tarvitsen hieman siistimmät huonekalutkin. Ja verhot. Ja muutaman kukkasen. Ja ehkä jokin kaunis maalaus...

Kyllä, olen sisustusliemessä! Ja kaikki sai alkunsa siitä kirotusta "pitäisiköhän minunkin joskus noita omia lattioitani..."  -lauseesta. Ehkäpä minä joskus opin ajattelemaan äänettömästi. Jonain kauniina päivänä osaan haaveilla kauniista lattiasta ilman että joudun sellaisen hankkimaan. Olen siitä aivan varma.

No joo, itse asiassa minulla on ollut kyllä hauskaa. Sisustussuunnittelijani, tämä pieni mutta pippurinen tarmonpesä, omistaa huomattavasti paremman värisilmän kuin minä (sehän on tieteellisestikin todistettu, että nainen näkee moninkertaisen määrän värisävyjä mieheen verrattuna) ja lisäksi hän näkee asioita ja yksityiskohtia, joita minä en ole edes tiennyt olevan olemassa. Esimerkiksi tuolla katon ja seinän rajalla on kuulemma lista, jonka voi maalata jollain muullakin värillä kuin valkoisella! En olisi moisen listan arvoa sisustuselementtinä osannut arvatakaan. Olen siis selvästikin hyvissä käsissä. Mutta kieltämättä puuhaa on riittänyt sen verran paljon, että normaalit laiskotteluillat ovat jääneet pelottavan vähiin. Joka päivä on jotain tekemistä tai menemistä. Tänään teen kuitenkin poikkeuksen. Löhöän sängylläni koko illan enkä evääni liikauta muuten kuin suihkureissun ja jääkaapilla norkoilun merkeissä.

Niin, sängylläni tosiaan. Sisustus- ja kalustuspuuhiin kuului myös sängyn vaihtaminen. Selailtuani aikani huuto.net-sivustoa törmäsin oikein houkuttelevaan yksilöön, josta ihan kokeeksi jätin tarjouksen. Lyhyen kilpahuudannan jälkeen sänky päätyikin minun haltuuni hyvin edulliseen hintaan, mutta haittapuolena oli se, että se oli noudettava Tampereelta asti. Eipä se ollut suuri ongelma, kun Führer lainasi firman pakettiautoa oikein mielellään, näkipä oikein vaivaakin saadakseen sen järjestettyä eikä olisi millään halunnut edes sitä puolta tankillista polttoainetta, jonka sen tankkiin reissun jälkeen kiitokseksi lorottelin. Lauantaina pakkasin autoon yhden kappaleen rumia velipoikia ja suunnistin Pirkanmaalle päin ja ainoastaan yhden pienen suunnistusvirheen siivittämänä pääsimme tesomalaisen kerrostalon pihaan. Kolmannesta kerroksesta löytyi oikea ovi, jota avaamaan tuli mieshenkilö, joka heti ensi töikseen tuumasi, että me olemme tavanneet ennenkin, vaikkakaan emme kasvotusten. Kovin pieni tämä kirottu maailma on, koska sängyn myyneen naisen puoliso sattui olemaan yksi ensimmäisistä ja tärkeimmistä Travian-kavereistani niiltä ajoilta, kun aloittelin mokomaa perhanan selainpeliä. Tämä on jo toinen kerta, kun tällaista sattuu Travian-piireissä. Ensimmäisellä kerralla tajusin tuntevani erään pelikaverin vaimon ja koiran...

Sängynhakureissun jälkeen sulloin ruman velipojan (itse olen vielä rumempi, siksi piti raahata Tiomo-parkaa mukana, etteivät myyjäparat olisi loikanneet parvekkeelta karkuun nähdessään minut ovisilmästä) uudelleen firman pakettiautoon ja ajelimme Espooseen hakemaan sisustussuunnittelijan löytämiä sohvia, jotka sain huudettua naurettavaan hintaan. Todella hienot mööpelit sieltä löytyikin. Hienot, kovin hienot, ja kaameita siirreltäviä. Ne piti ujuttaa ovesta ovelalla kiertoliikkeellä, johon kuului puolivoltin kaltainen manööveri, U-käännös, puolen tunnin steppituokio, litra hikeä, myyjäparan irtaimiston ruhjominen, kiroilua ja läähätystä. Mutta kyllä kannatti!

Verhoja ja muita tekstiilejä on myös löydetty, samoin lamppua ja sen sellaista. Yhden sunnuntain ajan sain kokeilla, miltä niistä vaivautuneen näköisistä miesparoista tuntuu, jotka juoksentelevat kirpputoreilla aivan liian vikkeläkätisten ja tarkkasilmäisten naishenkilöiden perässä syli täynnä verhoja sun muuta. Hauskaahan se on mukavassa seurassa, ainakin kun sen tekee vain kerran elämässään. Edellisen päivän olin kierrellyt Porvoota Tiomon kanssa löytämättä yhtään mitään. Seuraavana päivänä neiti Sisustussuunnittelija toimi matkanjärjestäjänä osittain samoihin kohteisiin ja palasimme reissulta puolikkaan autolastillisen kanssa ja vaivaiset 30€ köyhempinä. Pikkuhiljaa se tavara lisääntyy. Tänäänkin tänne on ilmestynyt uusi matto eteiseen ja muutama tarjoilukippo sekä Jyskin kuvasto, joka toimii ohjenuorana seuraavalla porvoonkeikallani.

Nälkä kasvaa syödessä. Se alunperin kaavailtu suunnilleen kolmensadan euron laminaattinäpertely on levinnyt melkein täysimittaiseksi remontiksi, josta jäävät pois oikeastaan vain keittiökalusteet ja kylpyhuone. Kylppärikin on periaatteessa jo mietitty valmiiksi ja oikein ulkomailla asti, eräs kiva turkulainen nimittäin ideoi kesällä puolessa tunnissa sen, mitä minä olen miettinyt kahdeksan vuotta. Mutta tähän hätään minulla ei ole varaa ruveta teettämään mitään ammattimiehillä enkä todellakaan yritä itse rakentaa kylpyhuonetta. En varmaan saisikaan sellaista tehdä.

Mutta Tiomoa käy kyllä hieman sääliksi. Poikaparka muutti tänne väliaikaisesti siihen asti kunnes löytää jostain oikeita töitä ja kunnon kämpän. Nyt hänen omaisuutensa on tuossa olohuoneen nurkassa ja sitä nostellaan edestakaisin useampaan otteeseen projektin edistyessä. Lisäksi hän on saanut kunnian olla kantomiehenä ja joutunut ennennäkemättömään sosiaalisuusryöpytykseenkin. Tiomo on yleensä jopa minuakin epäsosiaalisempi, mutta nyt hän törmää naapureihin vähän väliä ja joutuupa vielä juoksemaan ympäri Suomea ventovieraiden ihmisten asunnoissa raahaamassa huonekaluja. No, salaa tuo taitaa olla ihan tyytyväinen, kun saa olla tekemisissä kivojen ihmisten ja maailman suloisimman pikku koiraneidin kanssa eikä tarvitse tuijotella pelkästään rumaa isoveljenrohjaketta niin töissä kuin kämpilläkin.

Se koiraneiti kävi muuten eilen testaamassa uutta sänkyäni ja oli niin hurmaavan näköinen makoillessaan siinä päiväpeitolla, että wanhaan mörköilijään iski melkein koirakuume.