Olen ottanut tämän kesän urakaksi ikkunanpokien maalaamisen. Ne kun ovat sangen kammottavan näköiset. Ei se rujo ulkomuoto kuitenkaan ole perimmäinen syy tuollaisen urakan aloittamiselle, vaan laiskuuden piikkiin tämäkin menee. Ryhdyin nimittäin tuossa muutamia viikkoja sitten pesemään ikkunoitani, mutta saatuani ensimmäisen valmiiksi totesin homman liian työlääksi ja ryhdyin miettimään sopivaa tekosyytä, jonka nojalla saatoin jättää leikin kesken. Sitten tajusin, että maalihan hilseilee pahemman kerran ja ihan turha minun on ikkunoita pestä ennen kuin ne on maalattu. Tunsin itseni neroksi, kun vetäydyin sohvalle katselemaan telkkarin mielenkiintoisinta ohjelmaa, siis testikuvaa...

Illuusio nerokkuudestani kuitenkin karisi viime perjantaina, kun viimein oli ihan pakko aloittaa maalaustyö. Sen verran fiksu sentään olin, että päätin heti aluksi tehdä vain yhden ikkunan kerrallaan, mutta ihan liikaa siinäkin on laiskalle miehelle tekemistä. Nappasin ulkopuolen ruudut irti, kiikutin ne autotalliin pois silmistä ja ryhdyin putsaamaan karmeja. Illan aikana sainkin vanhoja maaleja raaputeltua pois ihan kiitettävästi. Ainakin jos otetaan huomioon, että olen vanhan maalin poistossa aina aivan liian pikkutarkka ja saatan hinkata jotain kohtaa tunnin saadakseni irti sen maalihiukkasen, joka ei takuulla irtoaisi omin voimin seuraavan vuosisadan aikana ja joutaisi siis olemaan ihan mainiosti paikallaankin.

Lauantaina kävin ensin tekemässä pari tuntia töitä. Oli pakko käydä, kyseessä ei siis ollut veruke, jonka turvin saatoin paeta maalausurakkaa. palattuani työleiriltä maalasin karmit kertaalleen. Sen jälkeen olisi ollut luontevaa mennä autotalliin rapsuttelemaan ikkunaruutujen kehyksistä hilseilevät maalit pois ja valmistella nekin maalausta varten. No, kyllähän minä autotalliin meninkin, mutta ne ikkunat olivat niin vastenmielisen näköiset irvistellessään siinä nurkassa irtoilevan maalin ja rehellisen paskan peitossa, että tarrasin henkeni hädässä ruohonleikkuriin ja leikkasin taloyhtiön nurmikon välttyäkseni maalauspuuhilta. Olihan ruoho toki kasvanutkin ihan kauheasti, se lyheni ainakin kaksi senttiä kun vetelin sen yli leikkurilla... Kaikkea sitä laiska mies tekeekin päästäkseen pakoon ankeita hommia.

Sunnuntaina kaikki hommat seisoivat. Kävin nimittäin lauantain lopuksi, hieman iltakahdeksan jälkeen, tarkistamassa sahan ihan ohimennen ja, kuinka ollakaan, siitä penteleestä oli irronnut viisi segmenttiä kesken maailman tärkeimmän ja kiireisimmän sahauksen. Sunnuntain työleirikäynti siis peruuntui, kun jouduin sammuttamaan sahan lisävaurioiden ehkäisemiseksi. Ikävä käänne korpesi kiukkuista keski-ikäistä kivimiehenrohjaketta niin, että auton keula kääntyi työmaalta suoraan kohti lähintä oluen myyntiä harjoittavaa huoltoasemaa. Vedin pään täyteen ja sitä seurannut krapula oli taas hyvä tekosyy jättää maalaushommat hetkeksi tauolle. Onnittelin itseäni loistavasta päätöksestä hikoillessani tuskissani sohvalla koko kirotun kuuman sunnuntain.

Tänään työjutut alkoivat taas luistaa,  terämies tuli ennennäkemättömän lyhyellä varoitusajalla korjaamaan terän, ja saha laulaa ankeaa aariaa kuin keskimääräistä brutaalimpi satakieli. Työpäivän jälkeen sain vieläpä maalattua nuo karmit toistamiseen. Nyt, kun kello näyttää 21:05, onnittelen itseäni huikeasta edistymisestä. Ehkäpä kohta tajuan, että saan nukkua ensi yön makuupussissa koska en saa laitettua sisäpuolen lämpölaseja paikalleen ennen aamua. Maali on vielä kosteaa. Olen nero...

Minun pitää kai lainata naapurintytöltä hurjaa vahtikoiraa pitämään asunnosta huolta siksi aikaa kun kymmenen tienoilla käyn tarkistamassa sahan kertaalleen. Ei siinä paikallinen rikollisjengi uskalla edes harkita avoimesta ikkuna-aukosta kömpimistä, kun sisäpuolella odottaa yli kahdeksan kiloa raakaa lihasta ja teräviä hampaita. Ja maailman kauneimmat pikku nappisilmät...

Joo, ehkä laitan kuitenkin vain hikiset kalsarini roikkumaan ikkuna-aukkoon poissaoloni ajaksi, se varmaan karkottaa tunkeilijat tehokkaammin :)

Olen kahdeksan vuotta asunut yhtä soittoa suljettujen sälekaihtimien takana. Nyt tuntuu oudolta, kun päivänvalo tunkeutuu sisälle tuosta ammottavasta aukosta. Surullisinta on se, että päivänvalo paljastaa uljaat valkoiset tapettini lähinnä keltaisiksi. Tapetin värin määrittämisessä auttaa tosin sekin, että nyt vertailukohtana on oikeasti valkoinen ikkunankarmi. Keltaisuusasteesta kertonee jotain sekin, että maalarinteippi katoaa tuohon tapettiin. Se ei vain erotu siitä, ei sitten millään. Kannatti aikoinaan tupakoida pari vuotta sisätiloissa ennen kuin siirryin ulkotuprutteluun ja myöhemmin tyystin savuttomaan elämään. Olen minä vain ollut viisas mies jo menneisyydessäkin, jo ennen kuin päätin luistella ikkunanpesusta aloittamalla kammottavan maalausurakan. Hyvä minä!