Jospa kirjoittaisi tännekin pitkästä aikaa. Viime viikkoina olen ollut taas perin laiska kaikessa kirjoittamiseen liittyvässä. Mutta periaate on se, että jos teksti ei irtoa helposti kuin salmonellalla höystetty kakka, on ihan turha edes yrittää runoilla mitään.

Työkiireet alkavat! Tai ovat oikeastaan jo alkaneet, teinhän koko kuluneen viikon kolmea eri juttua, joista jokainen oli maailman kiireellisin. Välillä menivät jo hermotkin, kun kiireellisyysjärjestys muuttui vähän väliä. Kun sait yhden homman rullaamaan, tulikin seuraavana aamuna tieto, ettei sillä olekaan niin kiire kuin tällä toisella tilauksella. Kun yhden kiven sahaaminen levyiksi vie isolla pyörösahalla 12-42 tuntia (42h on nyt uusi virallinen ennätys, niin kauan saha silpoi erästä kookasta pökälettä viime viikolla), ei siirtyminen toisen tilauksen sahaamiseen onnistu minuuteissa, vaikka kaikki tilaukset ovatkin nyt sattumoisin samasta kivilaadusta.

Yksin työskentelyssä on kuitenkin se hyvä puoli, ettei kaikkien neljän toimivan sahan pyörittäminen ja viimeistelyhomma yksinkertaisesti voi sujua täydellä vauhdilla. Voin siis hyvällä omatunnolla jättää jonkin sahan seisomaan, jos tunnit meinaavat loppua vuorokaudesta kesken. Mutta siihen tilanteeseen tulee muutos. Huomenna työleirille nimittäin ilmestyy uusi työntekijä korvaamaan Jaria, jonka opettamiseen käytin koko viime vuoden ja joka pärjäsi mielestäni oikein hyvin. Führer oli ilmeisesti asiasta toista mieltä ja koska minulta ei nykyään kysytä enää mitään, sain vasta aivan liian myöhään kuulla mutkien kautta, että taitava ja luotettava kaveri saa lähteä ja uusi on jo otettu tilalle. Viime vuonna käytin viikkokausien ajan päivät Jarin opettamiseen ja tein sitten omat työni illalla muiden lähdettyä. Nyt en siihen pelleilyyn lähde, koska minun tuurillani tuokin saa kenkää vuoden kuluttua. Paitsi jos tyyppi on samanlainen mulkku kuin minä. Siinä tapauksessa hänet pidetään töissä ihan piruuttaankin. En tiedä mitään kamalampaa kuin minunlaiseni kiukkuisen wanhan raadon kanssa työskenteleminen.

No, joka tapauksessa on kiva saada sahat laulamaan taas kunnolla. Tänään kävin pitkästä aikaa ihan kunnollisella sunnuntaivierailullakin työleirillä. Käynnistin pari sahaa ja sitten haahuilin pitkin pihaa kevättä ihmettelemässä samalla kun odotin, että iso pyörösaha sai hankalan ensimmäisen uran sahattua loppuun ja pääsi aloittamaan uutta. Olisi ollut turhauttavaa tulla huomenna töihin ja havaita, että saha olisi simahtanut ensimmäisen uran loppuun vain varttitunti poistumiseni jälkeen. Niinkin on joskus käynyt.

Sunnuntaireissut ovat kyllä välillä hauskoja. Nyt kummastelin porttia sulkiessani erään iäkkään herrasmiehen käytöstä. Hän loikki maantien yli kuin vuoristovuohi, tarttui tiukasti kiinni aurausmerkistä ja kiskoi hetken kuin heikkopäinen. Sitten hän sattui huomaamaan minut, muuttui nolon näköiseksi ja koikkelehti takaisin tien toiselle puolelle, jossa hänen autonsa oli parkissa pientareella. Kun pääsin liikkeelle ja näin tilanteen tarkemmin, tajusin ettei kyseessä ollut mikään mystinen pulmatilanne, jonka ratkaisemiseen olisi tarvittu aurausmerkkiä, vaan ihan rehellinen varastelusessio. Tien oikealta puolelta oli kadonnut joka ikinen aurausmerkki ainakin sadan metrin matkalta ja vaarin Nissanin takaluukku oli auki sen näköisenä, ettei ollut epäilystäkään minne nuo punaiset muoviputkenpätkät olivat päätyneet. Reilu vaari kyllä, kun varastelee merkit vasta keväällä, aurauskauden päätyttyä...

Niin joo, minähän kävin tosiaan Berliinissä viime viikonloppuna. Matka oli varsin onnistunut. En olisi uskonut näkeväni niin paljon niin lyhyessä ajassa, mutta onneksi minut majoittanut maahanmuuttaja, Nokialle töihin mennyt sudeettipohjalainen tietokonevelho ja Travian- sekä IRC-kaverini vuosien takaa, oli perin osaava opas. Lisäksi hänellä oli eräs todellinen ihanuus, nimittäin työnantajan tarjoama kuukausikortti Berliinin kaikkiin loistavasti toimiviin joukkoliikennevälineisiin, jolla saa viikonloppuisin matkustaa kaksikin ihmistä veloituksetta. Ja kyllähän sitä käytettiinkin. En ole tainnut koskaan päästä niin vähällä kävelyllä sen kokoluokan kaupungissa.

Berliini on täynnä pysäyttävää historiaa. Eräät 1900-luvun synkimmistä ilmiöistä, Natsi-Saksan kammottavuudet ja kylmä sota, ovat siellä suorastaan hätkähdyttävän käsinkosketeltavasti läsnä. Murhattujen juutalaisten muistomerkki pistää ajattelemaan, samoin se kaupunkia halkova mystinen kahden nupukiven levyinen raita kadussa, joka osoittaa edesmenneen Berliinin muurin sijainnin. Spree-joen rannalla kulkee vielä kilometrin pätkä alkuperäistä muuriakin. Ihmiset ovat kuitenkin historiasta huolimatta äärettömän iloisia ja kohteliaita ainakin vauraalla keskusta-alueella. Ne ihmiset ovat täydellinen vastakohta kaikelle sille synkkyydelle, joka monista museoista ja muistomerkeistä huokuu. Berliinissä voi todella oppia historian virheistä, siellä on paikkoja joissa on vaikea pidättää kyyneliä, mutta siitä huolimatta sieltä lähtiessään tuntee käyneensä aidosti monikulttuurisessa, iloisessa kaupungissa, joka on täynnä iloisia ihmisiä. Tämä ei jäänyt viimeiseksi berliininreissukseni, sen voin luvata!

Minun piti kirjoittaa tähän vaalipropagandaakin, mutten taida enää kehdata. Alkaa olla taas turhan pitkä runoelma muutenkin. Laitan siis loppuun valokuvatuksen maailmanmatkoiltani ja sen myötä vapautan teidät pitkäpiimäisestä seurastani taas toistaiseksi:

Perin juurin tylsänä ihmisenä laitan heikkolaatuisen kuvan Berliinin muurista enkä mitään loisto-otosta mistään uljaammasta nähtävyydestä...