Edellinen päivitykseni sisälsi pari voimasanaa, koska kirjoitin sen suunnattoman potutuksen vallassa. Olen aina käyttänyt voimasanoja ollessani kyseisenlaisessa mielentilassa. Nytpä se ei ollutkaan Jumalan mieleen! Jumala, tai pikemminkin hänen edustajansa täällä maan päällä, otti asiakseen hivauttaa minua napakasti Raamatulla kammottavan kiroiluni vuoksi. Manaamiseni johtaa näillä näkymin ankaraan rangaistukseen, joka Jumalan edustajan mukaan pannaan täytäntöön vitsauksen, tässä tapauksessa rakeiden, muodossa. Vielä ei ole rakeita näkynyt, mutta odottelen niitä innolla. Kyllä nekin tämän kirotun helteen voittavat!

 Myönnän toki, että kielenkäyttöni oli suhteellisen rajua. Mutta raju oli potutuskin. En pyydä anteeksi yhtäkään käyttämääni kirosanaa, koska käytin niitä vain ja ainoastaan painottaakseni sanojani, en suinkaan kutsuakseni häijyjä olentoja maan päälle tai härnätäkseni sitä tyyppiä, joka kuulemma kurkistelee meitä tuolta jostain ylhäältä. Jotkut ovat ehkä havainneetkin, että yleensä kielenkäyttöni on sangen siistiä eikä tässä blogissakaan suuremmin kirosanoja vilise. Jos joku ei siedä satunnaisia perkeleitä, niin hän voi ihan vapaasti jättää kirjoitukseni lukematta tai sitten pyytää asiallisesti minua siistimään suuni. En minä siitä loukkaannu. Mutta siitä minä loukkaannun, jos joku ottaa Raamatun lyömäaseekseen ja tuomitsee minut omatoimisesti kadotukseen tai pelottelee vitsauksilla. Se on hihhulointia ja sellaista en siedä. Ymmärrän kyllä uskonnollisen vakaumuksen ja jokainen saa minun puolestani uskoa vaikka sitten Joulupukkiin tai Suureen Kurpitsaan ihan vapaasti, mutta minulle sitä uskoa ei pidä tulla tuputtamaan väkipakolla. Aina saa uskonnosta keskustella, mutta ei koskaan tuputtaa. Erityisen ärsyttävää tuossa Raamattua lyömäaseenaan käyttävässä ryhmässä on se, että he eivät yleensä ole oikeasti huolissaan uhriensa sieluista, vaan pyrkivät esittelemään omaa hyvyyttään ja vanhurskauttaan Jumalalle ja erityisesti toisille ihmisille. Ikään kuin uskonnollinen vakaumus (enemmän tai vähemmän aito) nostaisi heidät meidän muiden yläpuolelle. "Minä olen hyvä ihminen, minä uskon Jumalaan, ja siksi minulla on oikeus tuomita sinut kadotukseen!"

 Minä en ole hyvä ihminen. En ole koskaan edes väittänyt olevani. Mutta niin inhottava olento en kuitenkaan ole, että yrittäisin tarkoituksella pilata toisen ihmisen tulevat häät, kuten minun äskettäin luultiin tekevän. Olen ehkä tavallista kiukkuisempi tämän kirotun helteen takia ja ehkäpä humoristisiksi tarkoitetut heittoni ovat vaikuttaneet ilkeämielisiltä, mutta se ei suinkaan ole ollut tarkoitus. Jos olen loukannut, niin pyydän anteeksi. Kyllä minä ihan oikeasti toivon kaikkea hyvää tuolle liitolle. Minä nyt vain olen tällainen aina kun teen 60-tuntista työviikkoa tuollaisessa tukahduttavassa pätsissä. En ole mikään päivänsäde muutenkaan ja tämä surkea keli tuo ikävät piirteeni korostetusti esille.

 Niin, se työ... Se on mennyt oikein mainiosti. Olen sahannut Helsingin Musiikkitalon kiviä yötä päivää ja aina kun jokin osa tilauksesta on tulossa valmiiksi, tulee muutoksia suunnitelmiin. Nuo muutokset ovat kirvoittaneet jo lukuisia riemunkiljahduksia ja kunhan urakka on valmis, taidan ihan piruuttani käydä ihailemassa kätteni jälkeä paikan päällä, kaivaa erään ruumiinosani esille ja lorauttaa siitä oikein kunnon kultaisen suihkun sahaamieni kivien päälle osoittaakseni syvää kunnioitustani tuota arkkitehtuurin kauneinta kukkasta kohtaan. Niin paljon joutavaa pyörittelyä ja ylimääräistä valvomista tuo on aiheuttanut. Mutta niinhän ne aiheuttavat kaikki, etenkin tuollaiset isot ja monimutkaiset urakat. Kunhan homma valmistuu, saattavat tuntemukset olla jo ihan eri luokkaa kuin nyt, kun kaikki on vielä kesken ja suloisesti sekaisin.

 Olenhan minä toki sahannut muutakin. Esimerkiksi eräs sievä kaupunki Etelä-Savossa on saanut meiltä jo satoja neliöitä minun sahaamaani kiveä. Uusi ja uljas japanilainen vaijerisahamme on osoittautunut yllättävän hyväksi hankinnaksi ja sen avustamana olen rikkonut kaikki sahausennätykset tänä kirottuna kesänä. Neliöitä on tullut tolkuton määrä etenkin kun otetaan huomioon se tosiasia, että meitä on vain muutama ukko ja teemme töitä yhdessä vuorossa. Jos siis selviän hengissä tästä kesästä ja näistä kirotuista helteistä, voin olla oikein tyytyväinen saavutuksiimme.

 Pahimpien kiireiden aikaan näytti jo siltä, että joutuisin jättämään yhden pyhistä traditioistani, wanhan kunnon Ilosaarirockin, tyystin väliin, mutta sain sentään viime hetkillä opetettua viimeisetkin sahat Jari the Kakkossahurille ja pääsin lähtemään. Täytyy myöntää, että se kannatti, vaikka pelkäsinkin univajeen vain pahenevan ja potutuksen olevan kahta kamalampi työn jälleen alkaessa. Nautiskelin alkoholia erittäin kohtuudella, joten jokavuotinen vitsaus, kammottava krapula, loisti tällä kertaa poissaolollaan. Ensimmäistä kertaa kykenin haahuilemaan festarialueella joka päivä ja vältyin tuon maltillisen tissutteluni ansiosta myös kaljajonojen aiheuttamalta stressiltä. Vaikken ehkä ulospäin näyttänytkään erityisen riehakkaalta ja iloiselta, niin nautin kuitenkin festaritunnelmasta kokonaisuutena enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Perin rentouttava loma! Talvella pidän sitten loput lomastani ja käyn varmaan taas ulkomailla asti niillä rahoilla, jotka Pohjois-Karjalan reissulta säästyivät. Minulla on siis ihan oikea elämäkin oikeine matkoineen ja ihmiskontakteineen! Ihan turha väittää, että asuisin työleirillä enkä koskaan näkisi muita kuin työkavereita.

Ehkäpä kiireet ja helteet hellittävät vielä joskus sen verran, että saan kirjoitettua tänne jotain muutakin kuin suunnattoman tylsiä katsauksia työhöni ja satunnaisiin pyrähdyksiini ihmisten ilmoilla. Olen kai luvannut joskus, että laitan tänne jotain huumoripitoistakin välillä. Jospa huumorintaju löytyisi taas, kunhan ehdin ajattelemaan muutakin kuin seuraavan päivän sahauksia...

Nyt menen käynnistelemään parit sahat!