Jaa, että mitäkö minulle kuuluu? Ei mitään ihmeellistä. Töitä olen tässä vähän tehnyt aikani kuluksi ja illat olen kuluttanut ylitöissä. Työleirillä on nyt menossa kiireisin aika vuosikausiin ja olen viettänyt siellä aikaa enemmän kuin koskaan. Sahaan kahta suurempaa ja muutamaa pientä tilausta. Pitkästä aikaa suorittavassa portaassa on ukkojakin niin, että sahoilta tulevia kiviä kärkkyy peräti kolme miestä. Talvella tuli tämä Jari, uusi kakkossahuri, joka on saanutkin hyvän vauhdin päälle. Jarin piti ruveta käyttämään sahoja suunnilleen samaan tahtiin kuin minunkin, mutta kiireiden yltyessä laitoin hänet hoitelemaan viimeistelyä. Turhan kiireiseksihän se homma kävi yhden miehen hoidettavaksi, joten saimme toukokuun lopulla tueksemme Ari the Ex-työtoverin 18-vuotiaan pojan, joka käyttelee nyt enemmän tai vähemmän uljasta italialaista kuulapuhallusvärkkiä. Se tiesi kiireen lisääntymistä sahoilla, koska nyt tavaraa piti sahata jo kahdelle miehelle.

 

Jossain vaiheessa paljastui, että firman giljotiinikin tulee olemaan kesällä täystyöllistetty. Eihän sitä vekotinta osaa tuolla käyttää kukaan muu kuin minä ja minulla on ihan tarpeeksi tekemistä sahoissa. Siksipä aputyövoimaksi piti ottaa sellainen mies, jolta luonnistuu poraaminen, kiilaaminen ja lohkominen. Miehen löytäminen oli helppoa, sattuuhan rumansutjakka veljeni, Tiomo the Pikku-Eno, olemaan firman vakituinen kesämies jo kahdeksan vuoden ajalta. Pieni ylimääräinen operaatio tuli tietysti hänen noutamisestaan, asuuhan hän Kiteellä asti ja minun oli suoritettava nouto pikaisesti lauantaipäivän aikana sahankäynnistysten välissä.. Mutta se sujui helposti vanhalla rutiinilla, olen sentään sahannut tuota väliä autolla eräänkin kerran viimeisten vuosien aikana.

 

Tiomon ilmaantumisen jälkeen miehiä olikin talossa jo niin paljon, ettei wanha saksalainen pyörösahamme olisi enää ehtinyt sahaamaan jokaiselle tarpeeksi tavaraa, vaikka olenkin lisännyt sen vauhdin lähelle äärirajoja. Onneksi tähänkin pulmaan löytyi ratkaisu! Führer hoksasi nimittäin jo talvella tilata meille uuden, uljaan japanialaisen vaijerisahaviritelmän, joka on ensimmäinen laatuaan Suomessa ja kenties koko Skandinaviassa. Yllättävän tehokkaasti sillä tuntuukin tulevan levyä, vaikka alkuvaikeudet ja erinäisten jippojen opettelu kantapään kautta ovatkin edelleen käynnissä. Pystyn sahaamaan sillä Tiomolle lohkottavaa vähintäänkin tarpeeksi.

 

Niin, MINÄ pystyn! Tarkoitus oli, että sahoja käyttää myös Jari ja Tiomokin opettelee tuon japanilaisen vekottimen. Mutta eihän siitä mitään tule, jos lähden opettamaan toisille hommia kesken kiireen. Tuotanto pysähtyisi ja hetken päästä jokainen seisoskelisi tumput suorina. Jari pyörittää kyllä pikkusahoja, mutta minä käytän isoja yksin ja pientenkin käynnistyksistä puolet on edelleen minun käsialaani. Olen nyt saavuttamassa saksalaisen pyörösahan kanssa suunnilleen sen maksimivauhdin, mihin yksinäinen ihminen kykenee. Viime yönä kävin käynnistämässä sen klo 00:15 ja samalla laitoin kaksi muutakin sahaa pyörimään. Nyt saha rouskuttaa jo seuraavaa kiveä jonnekin yhdeksän tienoille asti aamulla ja sitten laitan sen taas laulamaan uutta murikkaa. Huomennahan on siis lauantai, mikäli olen pysynyt yhtään ajan tasalla kalenterin suhteen. Ennätykseni tuon sahan kanssa on muutama vuosi sitten tehdyt 156 tuntia viikossa. Uskallan väittää, ettei tässä maassa ole toista sahuria, joka olisi yksin pyörittänyt samanlaista sahaa samalla tahdilla. Nyt en pääse noihin lukemiin, mutta ehkäpä ensi viikolla saan petrattua vanhaa ennätystäni... Se vaatii kyllä sopivankokoisia kiviä ja järjettömiä herätyksiä aamuyön tunneilla, mutta mahdottomuus se ei ole.

 

Pelkkien sahojen laulattaminen ei vie kuin 6-8 tuntia päivässä, mutta onneksi olen varannut itselleni myös polttovärkin käytön. Lisäksi pikkutilausten erikoisemmat kivet lankeavat poikkeuksetta minun tehtävikseni. Päivät siis venyvät väkisinkin ja kun hoitelen myös sahojen ilta- ja yökäynnistykset, ei ylimääräisestä vapaa-ajasta ole pelkoa. Onneksi en tarvitsekaan vapaa-aikaa muuta kuin sen verran, että saan pahimman univajeen paikattua. Minulla ei ole sosiaalista elämää ja olen löytänyt onnellisen tasapainon työn ja parisuhteen välillä. Työ saa valveilla vietetystä ajastani 100% ja parisuhde loput. Näin sen kuuluu mennäkin. Minun tapauksessani parisuhteen onnistumismahdollisuudet ovat olemattomat, se on jo todistettu, mutta työsuhteeni on kestänyt jo yhdeksän vuotta eikä loppua ole näkyvissä. Minussa ei ole kehumista ihmisenä, olen kärttyisä ja epäsosiaalinen ja ruma äijänrohjake jonka huumorintaju rajoittuu häijyyn vahingoniloon ja eritteisiin eikä älykkyydessäkään ole hurraamista, mutta työmiehenä olen sentään likimain siedettävä. Työleiri ei valita siitä, että teen liikaa töitä liian pienellä palkalla ja että olen ruma, lihava ja pahanhajuinen. Työleiri ei vertaa minua omaan äitiinsä eikä muihin vihaamiinsa ihmisiin. Työleiri on siis sangen miellyttävä kumppani. Lisäksi se on ilta-aikaan erittäin kaunis ja talvisina öinä sieltä käsin näkee tähdet ja revontulet paremmin kuin kotipihalta.

 

No joo, on minulla ollut sentään vähän muutakin elämää kuin pelkkä työnteko. Joku varmaan muistaakin, että taannoin paheisiini kuului (toissavuonna loppuneen tupakoinnin ja nykyään ajanpuutteen vuoksi erittäin harvinaisiksi käyneiden satunnaisten perjantaihuppeleiden lisäksi) Travian-niminen selainpeli. Suunnilleen vuoden päivät maltoin pysytellä pelistä sivussa, mutta sitten ajattelin ihan huvikseni pelailla erittäin pienimuotoisesti Suomen ykkösserverin viimeiset kuukaudet. Pienimuotoisena se oma pelini pysyikin, mutta erinäisten sattumusten kautta jouduin keskikokoisen liittouman johtoportaaseen ja jollain tavalla onnistuin ujuttamaan tuon porukan mukaan isomman lössin tukijoukkoihin, mikä puolestaan johti siihen, että olimme lopulta voittamassa koko roskaa. Ihan mukava pikku visiitti siis tuon kirotun pelin parissa ja mikä parasta, se loppui sangen lyhyeen ja voin nyt taas keskittyä tärkeämpiin asioihin. Muutama miellyttävä tuttavuuskin sieltä taas tuli, vaikken tietenkään epäsosiaalisena ja huumorintajuttomana ihmisenä moisiin olisi halunnutkaan törmätä...

 

Taloyhtiössä on omat pikku sodat käynnissä, kun yksi osakkaista ei suostu hyväksymään sitä, että teetimme savupiippuremontin mieluummin osaavalla ulkopuolisella yrityksellä kuin hänen taidottomuudestaan ja erinäisistä kusetustaipumúksistaan tunnetulla rakkaalla rakennusurakoitsijapuolisollaan. Tuo puoliso laittoi katkeruuksissaan meille laskunkin niistä muutamasta tunnista, jotka hän on nojaillut lapioon taloyhtiön pihamaalla kaivinkonekuskin apupoikana ja jopa siitä vuosien takaisesta kerrasta, kun hän tunaroi traktorinsa kanssa ja lykkäsi pihasta lumien ohella myös kaiken sepelin nurmikolle. Nuo hommat oli jo etukäteen selvästi sovittu talkoopuuhiksi. Kaikkia perhanan pellejä sitä pitääkin roikkua nurkissa! Laskua emme tietenkään maksaneet, sehän oli aiheeton. Saa nähdä mitä arvon herrasväki seuraavaksi keksii.

 

Jokohan se olisi aika käydä nukkumaan? Aamusella voisi lueskella kaikessa rauhassa loppuun tuon kirjan ja valua sitten työleirille katsastamaan sahaa. Oivallinen toimintasuunnitelma!