Eteläinen Suomi on sitten joutunut tuhoisien tulvien kouriin. Salo on jo menetetty ja Turussa vedenpinta lähestyy koko ajan Myllysiltaa - vai oliko se niin, että Myllysilta lähestyy vedenpintaa...? Minulla kun sattuu olemaan tuossa sadan metrin päässä yksi Etelä-Suomen massiivisimmista vesireiteistä, Suomen Mississippi, Itä-Uudenmaan Niili, kumeasti jyrisevä ja uljaudellaan hengenahdistusta aiheuttava Porvoonjoki, oli minun pakko tänään mennä Vakkolan vanhalle sillalle ihailemaan vesimassojen liikettä. Myönnettäköön, etteivät vesimassat kuitenkaan olleet aivan niin vaikuttavat kuin mitä Salon ja Turun suunnalta kantautuneiden uutisten valossa olisi voinut odottaa, mutta harvoin kuitenkaan olen nähnyt tuota puroa noin vuolaana. Yritin ottaa kuviakin, mutta eihän niistä minun kyvyilläni mitään komeita tullut.

Tässä näkyy puolikas joesta:

Joki menee sillan ali kahtena erillisenä haarana ja keskellä on jonkinlainen saarentapainen. Silta on todella komea, mutta valitettavasti en kehtaa rämpiä jokivarteen sitä kuvaamaan.

Ylävirran puolelle katsoessani havaitsin jotain kamalaa tapahtuneen:

Kyllä, siinä kököttää jään päällä ilmiselvä jalkapallo. Mietin aikani syytä tapahtumalle enkä keksinyt muuta järkevää selitystä kuin sen, että tulvavesi on pyyhkäissyt FC Lahden jalkapallojoukkueen mukaansa kesken harjoitusten. Porvoonjokihan lähtee liikkeelle Lahden nurkilta. Ilmeisesti pelaajat ovat huuhtoutuneet jo Itämereen, mutta pallo on jumiutunut jäälautan päälle. Toivottavasti pelaajat hoksaavat käyttää Porvoonjoen padottuihin kohtiin rakennettuja kalaportaita noustessaan takaisin synnyinseuduilleen. Käsittääkseni he pääsevät uimalla aina Pukkilan seudulle asti ja sieltä on jo halpaa hypätä Pukkilan Liikenteen bussiin, joka kiikuttaa heidät Lahteen.

Laitetaanpa nyt tuollainenkin kuva:

Tuo ihan sen takia, että ensinnäkin siitä näkee, että siltaan on käytetty oikeaa kiveä, ja toisekseen siksi, että siinä näkyy polkupyöräni. Kyllä, olen avannut pyöräilykauden! Ajelin sangen rauhallista tahtia sellaisen kevyen kahdentoista kilometrin lenkin. Puuskutin kuin juoksumatolle mätkäisty harmaahylje, rintaa pisti ja reidet huusivat Niveaa, mutta kiva reissu oli kuitenkin. Aina oikea polkupyörä tuon kirotun kuntopyörän voittaa. Tavoitteena olisi ajaa tänä vuonna enemmän kuin viime kesänä. Koko viime vuoden saldo oli nimittäin surulliset 20 kilometriä. Erinäisten ihmissuhdekiemuroiden ja muiden joutavuuksien aiheuttama rankka potutus sai minut pysyttelemään neljän seinän sisällä tai työleirillä koko kesän. Nyt olen päässyt eroon noista potutuksenaiheista ja ehkäpä pyöräilykin taas maistuu. Kuntopyörä ainakin on saanut kyytiä jo 25 tuntia tänä vuonna. Kyllä, minä lasken liikuntaan käyttämäni ajan, jotta voin elvistellä ihmisille harrastavani kuntoilua. Olen aika surullinen tapaus...

En minä ollut ainoa reipashenkinen munamankeloija tuolla tien päällä. Monninkylässä vastaani tuli perhe, jossa äiti työnsi lastenvaunuja ja kaksi isompaa lasta ajoi polkupyörillä. Pienempi näistä pyöräilijöistä osoittautuikin todelliseksi akrobaatiksi. Nähdessään minun puuskuttavan vastaan kuin kattilaviasta kärsivä höyryveturi äiti komensi lapsiaan siirtymään pyörätien reunaan. Isompi siirtyikin sinne jouhevasti, mutta pienemmälle tuli ilmeisesti jonkinlainen katkos. Ehkäpä hän ei muistanut, kuinka polkupyörää ohjataan, tai sitten polkupyörään iski mystinen tekninen vika. Joka tapauksessa lapsukainen pysähtyi siihen keskelle pyörätietä ja katseli siitä ihmeissään suurilla silmillään, kun painelin selkä höyryten kohti. Vaikka kuinka yritin katsoa, en nähnyt polkupyörässä minkäänlaisia apupyöriä, mutta kuitenkin tuo pikkuveijari seisoi aivan paikallaan huojumatta, molemmat jalat polkimilla. Ehkäpä painovoimalaki ja muut ikävät fysiikan asettamat rajoitukset eivät koske alle viisivuotiaita. Tarkemmin kun muistelen, niin koko polkupyöräilyhän on tieteen vastaista. Tiede ei ole käsittääkseni kyennyt selittämään selkein kaavoin, että mikä pitää polkupyörän pystyssä. Periaatteessa asia on suhteellisen yksinkertainen, mutta tieteellisesti pätevää numeroiden ja kirjaimien sekasotkua siitä ei kai ole vielä kyetty tekemään.

Tiedemiesten mukaan mehiläisenkään (vai oliko se kimalainen) ei yksinkertaisesti pitäisi voida pystyä lentämään. Näin maallikkonakin voin kertoa, että kyllä se pystyy, kunhan vain räpyttelee pirusti. Voi toki olla, että tiede on jo löytänyt sen kaavan, jonka mukaan kyseinen hyönteinen saadaan sittenkin lentämään myös tiedemiehiä tyydyttävällä tavalla... Älkää kuitenkaan luulko, että minä väheksyisin tiedettä. Päinvastoin! Tiede on hienoin esimerkki inhimillisestä uteliaisuudesta. Valitettavasti se vain menee joskus hieman överiksi. Tiedemies uskoo mieluummin paperille kirjoitettuja teorioitaan kuin silmiään. Siinä suhteessa tiedemiehillä on paljon yhteistä kiihkeimpien uskovaisten kanssa. Heillä vain on erilaiset pyhät kirjoitukset.