Tämä viikko oli surkea. Ensin kuoli Ronja, tuo maailman kaunein, rohkein ja isokorvaisin pikku karhukoiraneito, jonka kasvua pienestä karvapallosta sieväksi nuoreksi karhunkaatajaksi pääsin seuraamaan lähinnä internetin välityksellä, mutta pari kertaa tapasin tytön ihan oikeassakin elämässä, olihan kyseessä sentään siskoni lemmikki. Ronja ei pelännyt yhtään mitään, valitettavasti ei edes junaa...

Vaikka tämä kuulostaa ehkä julmalta, niin vielä enemmän minua kirpaisi kuitenkin ison pyörösahan rampautuminen. Siitä penteleestä oli pääakselin laakeri kulunut aikojen saatossa väljäksi ja eilisen rutiininomaisen teränhuoltotoimenpiteen yhteydessä havaitsimme, tai oikeastaan Matti the Virolainen Terämies havaitsi, että laakerissa oli väljää 0,6mm, kun sallittu väljyys on 0,02mm. Onnistuin ahneuksissani sahaamaan timanttisegmentit liian loppuun ja se paljasti ongelman. Segmentteihin oli jäänyt millin verran pelivaraa, mutta neljästä kohdasta ne olivat kuluneet puhki ja terän runko, sellainen kolmemetrinen ja kymppitonnin hintainen teräskiekko, oli jyystänyt jo kiveä vaikkei sellaista saisi koskaan päästää tapahtumaan. Oli suunnaton onni, että sähkökatko oli sammuttanut sahan kesken kaiken, koska muuten runko olisi ollut entinen. Matti ihmetteli epätasaista kulumista ja hetken pähkäilyn jälkeen havaitsimme, että laakerihan antoi periksi vaikka kuinka paljon. Tuollaiseen isomman kokoluokan sahaan sen vaihtaminen ei olekaan ihan pikkujuttu.

Palataanpa vielä tuohon "vaikka kuinka paljon"-termiin. Laakerissa oli siis väljää 0,6mm, kun sallittu väljyys on 0,02mm. 30-kertainen klappi on totta tosiaan "vaikka kuinka paljon"!

Aloitimme kirotun laakerin vaihtamisen tänään Jari the Kakkossahurin kanssa. Tietysti vaihtaminen alkoi sillä, että poistimme terän akselin päästä, koska ilman sitä manööveriä emme pääsisi akseliin käsiksi. Se oli helppo homma, siinä meni vain kuusi tuntia... Kun siirrellään 400-kiloista ja halkaisijaltaan kolmemetristä teräslätkää, joka ei saa saada pienintäkään tälliä, on joka ikinen liike mietittävä äärimmäisen tarkasti. Ja mehän tietysti mietimme. Keksin tunnin pähkäilyn jälkeen loistavan suunnitelman, joka sisälsi täydellisen säilytyspaikan ja oivallisen tavan kuljettaa terä tuohon paikkaan. Ryhdyimme valmistelemaan tuon suunnitelman täytäntöönpanoa suurella innolla, mutta sitten paikalle ilmaantui Führer, joka oli sitä mieltä, että loistava suunnitelmani sisälsi turvallisuusriskejä. Hän esitti oman suunnitelmansa, jossa ei riskejä ollut, mutta joka sitoo yhden kuormauskalustoomme kuuluvan koneen ainakin viikoksi pelkän terätelineen rooliin.

Koska Führer oli sitä mieltä, että meillä on rahkeita poistaa tuo kone kuormausvahvuudesta siksi aikaa, niin tietysti otimme hänen suunnitelmansa käyttöön.Se taas muutti esimerkiksi kuljetusreittiä ja aiheutti sen ongelman, että nyt terä, siis tuo kirottu kolmemetrinen ja 400-kiloinen rieska, piti roikottaa yhden kuormaajan piikeissä sahahallista ulos, kiikuttaa parinsadan metrin päähän ja kaiken huipuksi laskea toisen koneen piikkeihin. Reissun varrelle tuli siis enemmän siirtoja ja erittäin pelottava "viestikapulan" vaihto. Jollain käsittämättömällä tuurilla kuitenkin saimme terän ensinnäkin irti (sekin oli jännää hommaa...) ja toisekseen kuljetettua sinne pihan perälle, jossa toinen kone odotti. Siellä otin innosta puhkuen terätelineeksi tuomitun koneen haltuuni, ajoin sen terän lähelle ja ryhdyin nostamaan piikkejä ylös. Mutta kas kummaa, koneeseen olikin vuosien saatossa ilmestynyt mystinen vika, joka esti niitä perhanan piikkejä nousemasta kahta metriä korkeammalle, kun kolmeen metriin olisi pitänyt päästä! No, onneksi meillä on Berlusconi, turhaakin turhempi italialainen kurottaja, joka sai kunnian ryhtyä terätelineeksi. Berlusconin arvostus on sangen korkealla, onhan se sentään terätelineen varateline...

Vaikka saattaa vaikuttaa siltä, että otan tuon pikku sahaongelman kevyesti, niin totuus on kuitenkin se, että olen suunnilleen valmis loikkaamaan Porvoonjokeen. Juuri tässä vaiheessa kevättä ei olisi missään nimessä saanut tulla teknistä seisokkia. Kun olin juuri pääsemässä kunnon sahaustahtiin, Jari oli saamassa otteen oikeaan työntekoon talven räpläämisen jälkeen ja talossa alkaa olla töitä jonoksi asti, niin eiköhän vain yksi perkeleen ylikehittynyt sirkkelinretale päätä mennä lakkoon viikkokausiksi! Kaupan alan lakko ja islantilaiset tulivuoret ovat pientä tämän katastrofin rinnalla.

Etten näyttäisi liian epäinhimilliseltä työkoneelta, niin laitetaanpa loppuun vielä kuva Ronjasta:

Kuva on otettu viime elokuun lopulla. Tyttö oli silloin vielä erittäin keskenkasvuinen, mutta kuten huomaatte, sen korvat olivat jo täysikokoiset. En varmasti ole ainoa, joka ikävöi tuota eläintä.