Nyt pääsin nauttimaan mahdollisesti viimeisestä kokonaan vapaasta viikonlopusta ennen Ilosaarta. Työleirillä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, kun raakakivi on hetkellisesti vähissä ja saimme sahat laulamaan perjantaina siihen malliin, ettei mitään käynnistyksiä jäänyt viikonloppuna suoritettavaksi. Olen tietysti käyttänyt vapaa-aikani hyvin. Olen jättänyt siivoamatta, olen jättänyt ajelematta kuntopyörällä ja olen jättänyt pilkkomatta autotallissa lojuvan ikivanhan sohvani, joka on odottanut pääsyä työleirin polttomonttuun jo kuukausien ajan, mutta jota ei ilmeisestikään olla tulossa noutamaan sillä luvatulla peräkärryllä, vaan se on kuskattava Mustan Surman takahutlarissa. Onneksi muistin vasta nyt, että minulla olisi ollut sellainenkin homma. Sen tekemättä jättämisen tiedostaminen koko pitkän viikonlopun ajan olisi raastanut pahasti omantunnontuskissa rimpuilevaa sielua, joka katuu katkerasti jo noiden muidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Nyt on jo myöhäistä katua, kun viikonloppu on tuhlattu netissä roikkumiseen ja televisionkatseluun.

Tavoistani poiketen jätin telkkarin päälle tuohon selkäni taakse, kun ajattelin käydä pikaisesti tarkistamassa tilanteen Facebookissa ja lukaista nopeasti päivän uutistarjontaa. No, minähän unohduin sitten kirottuun nettiin hieman pidemmäksi aikaa enkä hoksannut heti, että TV-ohjelma vaihtui. Havaitsin kyllä lopulta, että äänimaailman perusteella Teemalla alkoi jokin typerä vanha värifilmi, mutta en vieläkään huolestunut. Hieman huolestuneisuutta herätti sentään se, että telkkarista kuului pelottavan usein laulua. En kuitenkaan tehnyt edelleenkään mitään asian korjaamiseksi. Sitten totuus iski kuin takaraivoon mäjähtävä kirveenhamara! Tajusin kuuntelevani sitä kirottua "I'm singing in the rain"-luritusta! Televisiossani pyöri elokuvahistorian kammottavimpiin kuuluva hirmuteko, Laulavat sadepisarat-musikaali, jonka suhteen olen vannonut, ettei se kuuna päivänä näy minun kuvaruudustani! Minä vihaan sitä! Henkeni hädässä sinkautin mursumaisen ruhoni sohvan selkänojan ylitse, hapuilin paniikissa olohuoneen pöydältä kaukosäädintä kylmän hien peittämään kouraani, painoin nappia, huomasin tarttuneeni väärään kapulaan, etsin oikean kaukosäätimen, painoin ensimmäistä sormiini osunutta nappulaa, havaitsin osuneeni juuri siihen penteleen nappiin, joka lisäsi äänenvoimakkuutta, kiljuin tuskasta, löysin viimein oikean nappulan ja sain kanavan vaihdettua. Mikä hirvittävä kokemus! Laulavat sadepisarat! Minun televisiossani!

Seuraavat kaksi tuntia vietin vessassa, jossa pesin korviani bensiinillä ja asetonilla ja yritin kovaan ääneen hyräillä jotain mahdollisimman koukuttavaa laulua saadakseni karkotettua pääni sisältä sen äärettömän kammottavan I'm singing in the rain-paskan. Nyt se alkaa taas soida jossain takaraivossani, kun menin ajattelemaan sitä! Hyi hirvitys! Ainoa keino taitaa olla tämän rujon pään täydellinen amputointi. Mutta ennen sitä valelen tuon saastuneen television bensiinillä ja poltan sen. Viranomaiset saattavat tietysti kiinnostua televisioroviostani, mutta he ymmärtävät kyllä, kun kerron Fintec-vainaan olevan laulavien sadepisaroiden saastuttama. Heidän on pakko ymmärtää.

Ulkona oli myös sadepisaroita. Onneksi ne eivät laulaneet. Onneksi en myöskään ollut niin sekaisin, että olisin itse laulanut.

Nyt on sen verran kosteaa, että Porvoonjoessa saattaa olla jonkin verran vettä, kunhan lumet lähtevät tosissaan sulamaan. Toivotaan, että näin käy. Minusta on mukavaa seisoskella sillalla tai rantapenkereellä ja katsella tulvivaa jokea. Siinä on jotain sellaista alkukantaista voimaa, joka herättää kunnioitusta. Asuin elämäni ensimmäiset 11 vuotta sellaisen nätin pikku joen rannalla ja kevään kohokohtiin kuului aina se kun vedet nousivat pelloille. Isukki ei tainnut olla tulvista yhtä riemuissaan, mutta kyllä ne minulle kelpasivat hyvin. Alkuaikoina koulumatkat tehtiin vielä bussilla syrjäistä soratietä pitkin ja kun 80-luvun alussa lunta riitti, niin tuo samainen joki nousi keväällä tielle niin, että onnikka kahlasi kilometritolkulla veden peittämää tietä pitkin. Kyllä se ainakin kerran pysähtyikin sinne tulvan keskelle, kun vesi pääsi johonkin sellaiseen paikkaan, johon se ei varsinaisesti olisi saanut mennä. Eihän tulvasta kai periaatteessa saisi pitää, se kuitenkin tuhoaa omaisuutta ja viljasatoja, mutta kun se vain on niin komeaa katseltavaa...

Luonnonmullistukset tuntuvat olevan nyt kovassa huudossa. En ole enää pysynyt laskuissa maanjäristysten suhteen ja onhan Islannissa se tulivuorikin. Ehkäpä maailmanloppu on viimein alkanut. On sitä odoteltukin. Hihhulit ovat tehneet kaikenlaisia joukkoitsemurhia päästäkseen heitä noutamaan tulleiden komeettojen kyytiin ja Suomessakin on kai välillä kiipeilty jonkun perhanan Laajavuoren huipulle, jotta oltaisiin lähempänä taivasta maailmanlopun iskiessä. Ehkäpä se nyt tulee ihan oikeasti ja lopettaa ihmiskunnan riekkumisen tällä veikeällä pikku kivikuulalla. Tai sitten se ei tule ja ihmiskunta tuhoaa itsensä ihan omatoimisesti. Kyllä sellainen luonnonvoimien aiheuttama maailmanloppu kuitenkin olisi tyylikkäämpi tapa lähteä kuin omiin jätöksiin hukkuminen. Asetan siis toivoni luontoäitiin. Mutta ihan vielä sen maailmanlopun ei tarvitsisi tulla, minulla kun on se yksi tilaus vielä kesken työleirillä.