Tämä olkoon jatko-osa viimeviikkoiselle aurinko-kirjoitelmalleni:

Kevään merkit ovat ilmassa. Lämpötilat ovat kohonneet sen verran, että lumi sataa alas räntänä ja muodostaa työleirin pihaan sellaisia loskakerrostumia, että niiden ylitse pääsee kuivin jaloin vain jos hankkii ilmatyynyaluksen ja helikopterin risteytyksen. Silloinkin kahluusaappaiden käyttö on suositeltavaa. Piha on niin märkä, että jo sen katseleminen saa jalat kastumaan varpaiden kärjistä aina kivespussien alapintoihin saakka. Loska on siitä hassua ainetta, että se läpäisee kaikki tunnetut materiaalit. Edes kumisaappaissa jalat eivät pysy pitkään kuivina. Jos hehtaarin alueella on yksikin loskamolekyyli, se kykenee kastelemaan kuudenkymmenenseitsemän ihmisen sukat ja siinä sivussa kahdeksan pitkäkarvaisen koiran turkit.

Eikä siinä vielä kaikki! Loska tekee myös saumatonta yhteistyötä toisen luonnonkatastrofin, auringon, kanssa. Iltaisin aurinko lopettaa tarkasti laaditun suunnitelman mukaisesti loskan lämmittämisen ja loska alkaa samanaikaisesti muotoutua ihan itsekseen omituisiksi kasoiksi, möykyiksi, painanteiksi, kanjoneiksi ja ansakuopiksi. Koska aurinko lopettaa (ilman ihmisen lupaa) lämmittämisen, nuo muodostelmat jäätyvät kivikoviksi. Seuraavana aamuna onneton kivimies yrittää kävellä tuon brutaalin loskamaiseman yli ja venäyttää nilkkansa sadan metrin matkalla keskimäärin 187 kertaa. Koska kävelyalusta on niin epäystävällinen, kivimies vetää jalkaansa tukevat nahkajalkineet muljahtelevien kumisaappaiden asemesta. Kun kivimies sitten astuu pukukopin ovesta ulos, syöksähtääkin aurinko-armas esiin pilven takaa ja sulattaa loskan suunnilleen sekunnissa sellaiseksi vetiseksi mössöksi, jolla menee suorittamieni mittausten mukaan kolme sekunnin kymmenystä kivimiesraukan nahkajalkineiden ja risaisten sukkien läpäisemiseen. Samaan aikaan, kun loska läpäisee kivimiehen jalkineet ja lähtee kiipeämään tämän lahkeita pitkin ylös kohti herkempiä ruumiinosia, iskee aurinko omalla rintamalohkollaan uhrin silmiin aiheuttaen häikäisyä ja päänsärkyä.

Loskan ja auringon saumaton yhteistyö on kantanut hedelmää. Olen nimittäin liottanut jalkojani loskassa sen verran tarmokkaasti, että olen onnistunut saamaan flunssan. Viikonloppuna kurkku oli niin kipeä, että joka nielaisulla olisin huutanut ääneen kivusta, jos kurkustani olisi vain lähtenyt ääntä. Tänään kurkkukipu hellitti jo heti aamusta, mutta tilalle tuli armoton räkätauti ja kuumekin tuntui välillä vierailevan rujossa ruumiissani. Työpäivä meni kuitenkin mukavasti, koska mitään suunnattoman raskaita tehtäviä ei ollut päiväohjelmassa ja sain tehdä oman osuuteni suhteellisen rauhassa. Sitten työpäivä loppui ja oli aika nykäistä sahojen isot nosto-ovet kiinni. Tässä vaiheessa tietysti tapahtui se pakollinen katastrofi. Ison pyörösahan ovesta jumitti tasan tarkkaan se sama kirottu rulla, joka teki temput jo pari viikkoa sitten. Viimeksi se jumiutui auki kovalla pakkasella, joten minulle tuli kiire korjaushommiin. Tällä kertaa ei pakkasesta ollut huolta, vaikka ystävämme loska olikin oven edustalla jo hakeutumassa nilkantuhoamismuotoon, mutta en todellakaan kaipaisi tuollaisia ongelmia kello 15:30, kun pitäisi päästä kotisohvalle vällyjen alle potemaan lentsua! Talon tapahan on se, että kun tuollainen vastoinkäyminen tulee kotiinlähdön aikaan, olen minä automaattisesti se, joka jää sitä korjaamaan. Kun toiset lähtevät kellon lyödessä puoli neljä, minä lähden tasan silloin kun kaikki sahat käyvät ja kaikki ovet ovat kiinni. Jos sahat eivät käy ja/tai ovet ole kiinni puoli neljältä, niin se on sitten voi voi. Mihinkään ei kuitenkaan lähdetä ennen kuin hommat on tehty.

No, joka tapauksessa minulla oli ilo ja kunnia kahlata loskassa uudelle hallille, joka nököttää pihan perällä odottaen sisäänsä uusia komeita kivisahoja, ajaa sieltä ulos Berlusconi-lempinimellä varustettu italialainen kurottajanromu, jättää se käydä hörsköttämään pihalle, kahlata takaisin halliin, kiivetä kurottajan takana piileskelleen henkilönostovekottimen koriin, käynnistää vekotin, ajaa sillä etanavaihteella (kilpikonnavaihteella ja jänisvaihteella ajettaessa kone muuttuu kaksivetoiseksi eikä se siis liiku ystävässämme loskassa mihinkään) rikkinäisen oven tykö, nostaa ruma raatoni katonrajaan, irroittaa vituralleen vääntynyt rulla ovesta, havaita koko kiskon olevan päin per***tä viritetty, laskea luotaantyöntävä olemukseni alas, ajaa taas sillä kirotulla etanavaihteella takaisin uudelle hallille, tuupata henkilönostin sisään, kahlata kurottajalle, survaista sekin halliin, kahlata sahalle, vetää korjattu ovi kiinni, kahlata pukuhuoneen puolelle, vaihtaa siviilivaatteet, kahlata autolle, ajaa portin ulkopuolelle, kahlata portille sulkemaan se, kahlata takaisin autolle ja kaasuttaa pirunmoista vauhtia kotiin. Koko hommaan meni vain puoli tuntia, mutta sen aikana pääsi niin monta kirosanaa, etteivät edes kaikki maailman Ave Mariat ja uskontunnustukset riitä enää taivaspaikkani takaisinlunastamiseen.

Jotain hyvääkin tänään sentään tapahtui. Postilaatikkooni tupsahti nimittäin tuossa taannoin lasku, jota tarkemmin tutkiessani havaitsin, että ystävämme Sonera yritti veloittaa minulta rahaa kahdesta mokkulasta, vaikka toinen piti irtisanoa sillä samalla sekunnilla kun toinen tuli käyttöön. Minähän tietysti tartuin lempipuuhaani, palautteen kirjoittamiseen, ja rustasin eilen iltapuhteekseni Soneralle ystävällishenkisen kyselyn, jossa tiedustelin moisen kaksoislaskutuksen syytä. Ehkäpä palautteessa käyttämäni termit, mm. "minulle soittanut ystävällinen nuorimies...", aiheuttivat soneralaisissa sen verran huvittuneisuutta, että tänään minulle soitteli ystävällinen naishenkilö, joka lupasi hoitaa asian kuntoon ja antoipa minulle vielä luvan repiä saamani laskunkin suikaleiksi. Ihmiset kiroavat noiden teleoperaattoiden asiakaspalvelua ja etenkin palvelunumeroiden tolkuttoman pitkiä jonotusaikoja, mutta jos vain nettiyhteys on kunnossa, on tuollaisten "dinosaurustenkin" kanssa helppo asioida. Ei tarvitse muuta kuin kirjoitella viestiä ja odotella, että sieltä päin soitellaan. Tämä ei tietenkään toimi silloin, kun kyseessä on akuutti asia, mutta tuollaisissa vähemmän kiireellisissä laskutusjutuissa homma luistaa kuin Datsunin kytkin.

Minähän vihaan soittamista. Isäni täytti viime viikolla 60 ja minulla meni kaksi päivää ennen kuin sain soitettua hänelle onnittelupuhelun. Kaksi päivää! Asiakaspalvelunumeroihin en ole soittanut vuosikausiin, koska olen järjestänyt asiat aina netin tai postin välityksellä. Noissa putiikeissa on se hyvä puoli, että niistä osataan kyllä soittaa minulle jos tarvetta on. Minun puhelimestani on maaliskuun aikana soitettu muistaakseni vain viidelle ihmiselle ja Suuren suomalaisen kirjakerhon automaattiseen palveluun. Niistä viidestä ihmisestäkin kolme kuuluu työn piiriin. Työleirillä ei aina viitsi rämpiä sahoilta konttorille toimittamaan jotain asiaa, vaan sangen usein pirautan puhelimella konttoria miehittävälle porukalle.

Nyt pirautan itseni suihkuun!