Sukat tuoksahtavat kivalle, kun olen rämpinyt hangessa joka päivä. No niin, nyt joku luulee, että olen rämpinyt joka päivä samoissa sukissa siinä hangessa. Ei se kuitenkaan niin mene. Minulla nyt vain sattuu olemaan sellaiset työkengät, että ne imaisevat kaiken lumen heti sisäänsä, sulattavat sen ja muodostavat siitä sitten yhdessä sukkien, varpaiden ja kengänpohjallisten kanssa myrkyllisiä yhdisteitä, jotka tuoksahtavat sangen muikeasti. Tämän lisäksi kengät keräävät ulkopintaansa kaiken vaseliinin, jota sattuu lojumaan viiden metrin säteellä. Työleirin alueella noita lojumapisteitä on perin tiuhassa, joten kengät ovat jatkuvasti hyvässä rasvassa. Luulisi hyvän rasvan estävän kosteuden läpipääsyä, mutta ei sekään asia niin yksinkertainen ole. Jostain syystä juuri nuo kengät osaavat muokata vaseliinin sellaiseen muotoon, että se suorastaan imee kaiken kosteuden ja työntää sen sitten suoraan kenkien läpi sukkiin. Suoritettuaan kosteudensiirtotoimenpiteensä vaseliini ei suinkaan itse imeydy sukkiin eikä edes putoa maahan saastuttamaan ympäristöä, vaan se hakeutuu jotain käsittämätöntä reittiä pitkin käsiini, joista se siirtyy ovelan manööverin avulla kahvitauolla eväideni virkaa toimittaviin voileipiin. Vaseliini ei paljasta olemassaoloaan vielä siinä vaiheessa, kun pesen käteni miehekkäästi lumella (taukotuvan vesijärjestelmä on jostain käsittämättömästä syystä päässyt jäätymään...), vaan se vetäytyy ilmeisesti ihohuokosten sisään piiloon ja syöksähtää sieltä esiin juuri kun tartun herkulliseen edam-lauantaimakkara-kasvisrasvalevite-kombinaatiolla koristeltuun leipäviipaleeseeni.

Kyllä, ymmärsitte aivan oikein! Minä todellakin vihaan vaseliinia!

Lunta en vihaa edelleenkään, vaikka se tarmokkaasti pyrkiikin kastelemaan sukkani ja sen siirtelyyn kuluu nykyään kymmeniä tunteja viikossa niin vapaa- kuin työaikaakin. En kuitenkaan panisi yhtään pahakseni vaikka lumentulo loppuisikin tältä vuodelta. Kotipihassa kinokset kasvoivat niin suuriksi, että jouduimme tilaamaan jo traktorimiehen tuuppaamaan niitä hieman kauemmaksi, jotta pihan puhdistaminen lumikolalla onnistuisi. Ei sitä lunta nosta pirukaan kolalla jonnekin puolentoista metrin korkeuteen. Työleirillä lumiongelma on moninkertaisesti suurempi, koska pihakin on sangen vaikuttavan kokoinen. Onneksi siellä on myös kalusto sitä luokkaa, että lunta saadaan kasattua korkeammiksi muodostelmiksi ja siksi kinosten huiput lähentelevätkin jo sähkölinjoja. Sunnuntaina kävin aikani kuluksi puskemassa pihan puhtaaksi ja otin ohimennen seuraavanlaisen valokuvan käväistessäni tekemässä keltareunaisen reiän hankeen kesken melkein viisituntisen lumityösessioni:

Tuo kone on siis Volvo L180-pyöräkuormaaja, jonka pyörät ovat 1½ metriä korkeat ja katto lienee suunnilleen 3½ metrin korkeudella. Tuo kinos, aivan kuten sen lajitoveritkin eri puolilla työleiriä, kasvoi hieman lisää korkeutta vielä saman päivän aikana, mutta sitten Volvo-paran rajat tulivat vastaan. Jos kasasta haluaisi vielä korkeamman, pitäisi käyttää kurottajaa. Kinoksen takana kulkee yleinen tie ja odotankin jännityksellä seuraavaa suojakeliä ja sitä, romahtaako koko tuo Baabelin torni ohikulkevan linja-auton päälle. Onneksi ohikulkevat linja-autot ovat melkein poikkeuksetta tyhjiä. Jännityksellä odotan myös sitä, mitä kevät paljastaa tuon kasan alta. Olenko kenties huomaamattani puskenut tuohon kasaan muutaman kivilavan tai peräti Führerin kakkosautona toimivan pikku Toyotan?

Tänään työleirille tuli uusi kone. Se oli pakattu puolalaiseen puoliperävaunulliseen rekkaan sillä asenteella, että "siinäpähän puratte, typerät finskit!" Aloitimme kuorman purkamisen joskus yhden tienoilla iltapäivällä ja homma valmistui viideltä. Lava oli täynnä toinen toistaan omituisemman muotoisia härveleitä, joita ei meinannut saada minkään valtakunnan koneella alas. Teletrukki, firmamme viimeisin uljas kuormauskalustohankinta, osoitti näppäryytensä muutaman esineen kohdalla, mutta pari esinettä piti ottaa alas keskikokoisella pyöräkuormaajalla, yksi järjetön laatikko kettingin ja ylempänä olevassa kuvassa komeilevan Volvon avulla ja koko kuorman painavin mötikkä, täysin käsittämättömän muotoinen viisitonninen luomus, oli houkuteltava pois kärrystä Volvon, italialaisen Berlusconi-lempinimellä siunatun kurottajan, yhden ketjun ja yhden kammottavan paksun nostoliinan avulla. Nostimme hirvityksen ensin kahdella koneella ilmaan, sen jälkeen minä peruutin Volvoa ja Sami the Logistiikkapäällikkö veti samaan aikaan Berlusconin puomia sisään, jotta saimme tuon kirotun käikäleen autosta ulos, sitten kuski ajoi autonsa pois ja Jari the Tuleva Kakkossahuri toi sen tilalle teletrukilla ison sahauslavan, jonka päälle laskimme kammottavan taakkamme. Koko homma piti luonnollisesti tehdä äärimmäisen varovaisesti, aivan kuin nostettava värkki olisi ollut täynnä nitroglyseriiniä. On suoranainen ihme, ettei mitään (ilmeisesti) mennyt rikki.

On minulla kai muutakin elämää kuin työ. Ainakin postilaatikkoon putoilevien laskujen perusteella näin voisi päätellä. En vain osaa oikein puhua muusta. Harrastuksia ei oikeastaan ole ja sosiaalinen elämäni on vilkasta kuin multialainen työmatkaliikenne. Tällä viikolla puhelin on kyllä soinut tavallista useammin, eilen soitti joku kirottu vakuutusmyyjä ja tänään naapuri kyseli, että näkyykö televisioni. Ei näkynyt. Maanantaina harrastin sentään ihan oikeaa sosiaalista toimintaakin käymällä sangen miellyttävän IRC-keskustelun erään sangen miellyttävän henkilön kanssa. Aiemmin roikuin irkissä paljonkin, mutta se touhu loppui melkein kokonaan päästyäni eroon Travianista, tuosta kirotusta selainpelistä joka aiheutti suunnatonta kärsimystä ja kammottavaa univajetta siitäkin huolimatta, että pelasin Suomen hienoimmassa porukassa, jonka siivellä voitin Suomen tasokkaimman serverin.

Oli pakko mainostaa tuota Travian-voittoa, koska muutama silloinen toverini saattaa lukea tätä...

Kesällä olisi tarkoitus kierrellä taas kansallispuistoja, jos töiltäni ehdin. Viime kesänä kävin haahuilemassa muutamassa metsässä ja parilla suolla ja sen lisäksi, että se on äärimmäisen rentouttavaa kaiken metelin ja pölyn jälkeen, se on myös oivallinen tapa kuntoilla. Ja kuntoilua minä kyllä tarvitsen. Muutama vuosi sitten alkanut ja erittäin hyvin edistynyt painonpudotusprojekti meni hieman reisille, kun tupakoinnin lopettaminen (lopetin 1.10.2008 klo 15:00) sai ruoan maistumaan liian hyvälle ja edellämainittu Travian lieveilmiöineen aiheutti sen, ettei aikani riittänyt mihinkään muuhun kuin koneen ääressä istumiseen. Nyt en voi enää käyttää kumpaakaan noista tekosyynä mässäilylle ja laiskottelulle, joten pakko tässä kai on taas tarttua itseään niskasta kiinni. Yhdeksän kiloa on pudonnutkin marraskuussa mitatuista huippulukemista ja suunta on alaspäin. Todennäköisesti kuntoilunkin mielekkyys kasvaa, kunhan pääsen korvaamaan tuon kuntopyörä-nimellä kulkevan kidutusvälineen oikealla polkupyörällä, joka liikkuu oikeasti eteenpäin kun sen polkimia polkee.

Saapa nähdä kuinka tuossakin käy. Todennäköisesti koko kesä menee työntekoon ja kotona mörköilyyn.