Siellä satoi taas hieman lunta eilen. Hanget ovat näillä nurkilla tiemmä likemmäs seitsemänkymmenen sentin paksuisia ja se on aika hyvin tällaisella subtrooppisella vyöhykkeellä. Eilen katselin suihkuun mennessäni (minullahan suihkutilat sijaitsevat ainakin toistaiseksi ulkorakennuksessa) ympärilleni ja piha näytti suoraan sanoen aika hurjalta. Naapurit ovat lykkineet lunta päiväkausia jokaiseen vapaaseen paikkaan, joka vain sattuu pihan ympäriltä löytymään, ja nyt tuntuu kuin astuisi syvään meteoriittikraateriin aina kun työntää nenänsä ovesta ulos.

Perhanan naapurit. Ovat tosiaan työntäneet kaiken lumen eivätkä jättäneet minulle mitään. Sunnuntaina yritin pariinkin otteeseen mennä kolaamaan pihaa, mutta aina se oli juuri nuohottu puhtaaksi. Sama tapahtui eilen. Ellen olisi näin laiska, olisin perin katkera naapureilleni siitä, etteivät he jätä minulle mitään pihatöitä. Onneksi luontainen velttouteni on kuitenkin sen verran vahva, etten pane yhtään pahakseni vaikken pääsekään heilumaan lumikolan kanssa työpäivän jälkeen. Välillä vain hieman hävettää olla taloyhtiön ainoa raavas miesosakas ja samalla olla suunnilleen ainoa, joka ei oikeastaan koskaan lyki lumia...

Työleirillä olen onneksi päässyt siihenkin puuhaan tutustumaan. Tänään aloitin homman jo puoli kahdeksan tienoilla reteästi isolla pyöräkuormaajalla, mutta kun siinä alkoi vilkkua eräs epäkurantti punainen valo kojelaudan kulmassa, jouduin vaihtamaan työkoneeksi pienemmän kuormaajan, jonka kauhan tilavuus vastaa karkeasti arvioituna lasten leikkikuormurin tilavuutta. Kun kiipesin koneen hyttiin ja katselin edessäni avautuvia alaskamaisia lumikenttiä, tunsin itseni eskimoksi, jolle on annettu käteen syömäpuikot ja määräys, jonka mukaan hänen pitää kyseisiä ruokailuvälineitä käyttäen siirtää kaikki Grönlannin jäätiköt ja lumikinokset Atlanttiin kahdeksantuntisen työpäivän puitteissa. Kun läjäytin kauhan maahan ja huristelin kerran pihan poikki, oli saaliina kahvikupillinen lunta, jonka sitten kippasin suurta onnistumisen riemua tuntien valtavan lumikoksen huipulle. Koneen taakse oli jäänyt kyllä pari metriä leveä aurattu ura, mutta se ei tarkoittanut sitä, että koko siltä alalta lumi olisi siirtynyt kinokseen. Se tarkoitti vain sitä, että 99.9% urassa olleesta lumesta oli siirtynyt noin metrin verran sivuun ja oli siis yhä edelleen sillä kirotulla pihalla. Kun ajelin uudemman kerran saman pätkän, ainoastaan pari metriä sivummasta, siirtyi kaikki se valkoinen kakka takaisin siihen paikkaan, josta olin juuri minuuttia aiemmin siirtänyt sen pois. Ja taas kinoksen huipulle tupsahti se kahvikupillinen. Tai ei se huipulle tupsahtanut, koska ei sillä penteleen rantakirpulla ylettynyt edes puoliväliin, mutta jonnekin kinoksen rinteelle se korskea kupillinen kuitenkin putosi - ja siitä tietysti takaisin pihan puolelle.

Uusi työtoverini, se kaveri josta yritän tehdä itselleni varamiestä, opetteli tänään polttamaan uljaita kivipollareita käsivehkeillä. Kaveri on varovainen ja kyselee pirusti ennen kuin ryhtyy tekemään mitään. Loistavaa ainesta siis. Kunpa vain olisin itse edes välttävä opettaja. Mutta hyvin tuo on kuitenkin pärjännyt kaikin puolin ja polttaminenkin sujui tyylikkäästi. Muistan kuinka itse opettelin polttamista vajaat yhdeksän vuotta sitten juuri samalla kivilaadulla, Taivassalon punaisella, ja onnistuin rikkomaan kulmat melkein jokaisesta pökäleestä. Nykyäänhän olen luonnollisesti Suomen paras graniitin polttaja, senhän tietää jokainen, mutta mikäli tuo kaveri kehittyy samaa tahtia kuin minä, joutunen viimeistään yhdeksän vuoden kuluttua luopumaan kärkisijastani. No, sehän ei tietenkään minua haittaa, koska minähän olisin silloin firman Obi-Wan Kenobi, toisin sanoen se hyypiö, joka loi mestarin... No joo, leikki sikseen. Mutta kyllä tuo kaveri vaikuttaa siltä, että hänestä tulee olemaan vielä paljon apua. Vielä kun saisi aivopestyä hänet sellaiseksi, että hän olisi valmis pyrähtämään työleirille vaikka aamukolmelta tarpeen vaatiessa, niin voisin itse luopua niistä reissuista. Onhan tuolla tullut pällisteltyä välillä aika kammottavinakin kellonaikoina. Toisaalta viihdyn kyllä työleirillä öiseen aikaan oikein hyvin. Sahat laulavat suloisesti, tähdet tuikkivat syksyisellä taivaalla tai sitten kesäisenä yönä suloinen sumuverho laskeutuu läheisten peltojen ylle. Satakieli lurittelee läheisessä pöpelikössä, kettu kiertelee katoksissa ja jättää joskus sellaisia etäisesti korvapuustia muistuttavia terveisiä kivien päälle, välillä mielenköyhä kivimies rikkoo idyllin pudottamalla ison kivilevyn maahan ja kiroamalla äänekkäästi.

Joskus minusta tuntuu, että olen ainoa joka näkee tuossa paikassa jotain idyllistä. Outoa...

Tänään työleirillä kävi muuten harvinaisen eläväinen nuori nainen. Hän oli (ilmeisesti) isänsä kanssa tutkimassa uuden, uljaan kuulapuhallusvärkin asentamisen esivalmisteluihin liittyviä yksityiskohtia (olipa hieno lause) ja oli jotenkin niin iloinen ja välitön, että väkisinkin paatuneen kivimiehen suupielet lähtivät vaeltamaan kohti korvia. Yleensä vieraat, olivatpa he sitten jonkin sortin rekkakuskeja/urakoitsijoita/asentajia/remonttimiehiä, kuten tässä tapauksessa, tai kiviä etsiviä asiakkaita, ovat poikkeuksetta enemmän tai vähemmän häiriötekijöitä, mutta joskus heistä on paljonkin iloa. Erään rekkakuskin kanssa menee esimerkiksi välillä ties kuinka paljon aikaa silkkaan paskanjauhantaan, joskus työleirille puolestaan ilmestyy jonkun asiakkaan mukana utelias koiraeläin tai joskus sahalle tupsahtaa tuollainen säteilevä tyyppi, joka viipyy paikalla viisi minuuttia ja jättää lähtiessään jälkeensä typerästi hymyileviä likaisia kivimiehiä, jotka unohtavat hetkeksi sen, että ulkona on miljoona astetta pakkasta ja kilometri lunta ja sahoille pitäisi saada nosteltua huomenna kiviä ja ovet ovat takuulla umpijäässä ja hallissa on pimeää ja koneet reistailevat ja kengät ovat rikki ja silmässä on kahden kilon kivensirpale ja...