Kyllä, olen ollut kamalan kiireinen enkä siksi ole päivittänyt blogia. Jos joskus on ollut aikaa, en ole ollut motivoitunut. Jos on ollut aikaa ja motivaatiota, olen ollut muuten vain väärällä tuulella kirjoittamaan sopivaa tekstiä.

Jännäprojekti on edennyt kuin höyryjuna. Hormonit ovat naistenklinikan tädin mukaan toimineet odotetulla tavalla ja selviä vaikutuksia olen itsekin huomannut, vaikkei ulkomuoto ole kamalasti muuttunut. Tunne-elämä on ollut yhtä pyörremyrskyä aina välillä ja uutena hassuna vaikutuksena olen havainnut ihon pehmenemisen, joka näkyy etenkin sormissa. Ennen nostelin rekkalastillisen karkeita kiviä paljain käsin ilman ongelmia, mutta nyt nahka kuluu sormenpäistä loppuun jo muutaman tonnin jälkeen. Mustelmia tulee aiempaa herkemmin, ennenhän niitä ei saanut aikaan edes lekalla hakkaamalla.

Tunnepuolella on tosiaan ollut heittelyä ja nyt viime aikoina, kun olen painanut kaiken valveilla vietetyn ajan töitä ja erilaisia projekteja, olen muutaman kerran hankkiutunut sellaiseen mielentilaan, että mieleni on tehnyt järsiä itseltäni ranteet auki. Tällaisessa mielentilassa en ole lainkaan miellyttävä persoona, vaan aiheutan valtavaa potutusta kaikille lähelleni joutuneille, mikä puolestaan on lisännyt omaa potutustani. Pari viikkoa sitten tulin ajatelleeksi, että nuo synkimmät jaksot ovat tyypillisesti alkaneet sunnuntaina ja kestäneet tiistaille tai keskiviikolle, ja lisäksi ne ovat osuneet sellaisille viikoille, jolloin olen edellisenä perjantaina tai lauantaina nauttinut itselleni tyypilliset 2-4 alkoholiannosta. Pieni määrä siis, mutta hormonien yhteydessä ehkä juuri sopivan iso sekoittamaan mielialat. Siksipä heittäydyin nyt koemielessä tyystin absolutistiksi ja ainakin kahden viikon ajan olen saanut pidettyä potutukset aisoissa. Tämä ei vielä kerro mitään, koska nämä kaksi viikkoa olen nimenomaan keskittynyt pitämään niitä aisoissa, mutta kuukauden tai parin kuluessa alkaa tulla jo oikeita tuloksiakin.

Hupaisaa tässä on se, että aloitin absolutistivaiheeni välittömästi sen jälkeen, kun olin tehnyt kahden ystäväni kanssa elämäni ensimmäisen viinaturistimatkan Tallinnaan. Matka oli kyllä hulvattoman hauska, mutta tuliaisia on kämppä täynnä enkä voi niihin enää koskea, mikä on kovin surullista.

Muistan elävästi viime talvelta sen päivän, kun rakas ystäväni totesi näin: "Hei, tänä vuonna ei olekaan kamalasti projekteja tiedossa!" Nyt, kun olemme mm. asentaneet puoli hehtaaria kenttäkiveä tuohon rinteeseen, toiset puoli hehtaaria (joo, määrät hieman liioiteltuja...) graniittilaattaa tuohon puutarhakalusteiden alle, viritelleet yhden ulko-oven sisälle eteisremontin ohessa, neljä ovea ulos taloyhtiölle, rakentaneet kokonaan uusiksi parit autotallinovet, tehneet yhden makuuhuoneremontin (minä osallistuin vain viimeistelyyn), rakentaneet edellämäinittuun makuuhuoneeseen komian vaatekaapin (meni koko helatorstai) ja tehneet muutaman muunkin projektin, uskallan haukkua rakasta, ah niin rakasta, ystävääni VALEHTELIJAKSI! Eilen projektoimme Riihimäellä pikkuhommia ja tänään piti olla kotona puutarhapuuhaa koko päiväksi, mutta onneksi siunattu vesisade antoi minun puuhastella vain aamupäivän ajan.

Eilinen päivä Riihimäellä sai minut taas kerran ajattelemaan, että olen epähuomiossa saunareissulla napannut pukuhuoneesta jonkun toisen elämän ja pukenut sen päälleni. En minä ole se ihminen, joka pakkaa autoon muutaman ystävän, kaksi koiraa ja kasan tykötarpeita, ripustaa perään täyteen lastatun peräkärryn ja ajaa Riihimäelle koko päiväksi puuhastelemaan kaikkea pikkunikkarointia. En minä ole se ihminen, joka tuolla reissulla nauraa vedet silmissä tyhmille jutuille, joka oudosti hihitellen menee ystävän kanssa Hesburgeriin kaksimetrisiä peitelistoja kantaen tilaamaan neljä superhypermega-ateriahässäkkää. Miten minä muka voisin olla se ihminen, joka elää iloisen ja seurallisen ihmisen iloista elämää, joka on suorastaan onnellinen?

Olisi paljon enemmänkin asiaa, mutta nyt on lenkkiaika ja sen jälkeen pidän laiskan illan. Joudun siis jättämään tämän kesken ja ilmoittamaan, että jatkuu seuraavassa numerossa...

Minusta on takuulla väännetty vitsiä selän takana vaikka kuinka paljon, mutta nykyään huuli lentää ihan päin naamaakin. Tässä muutama esimerkki:

Olen lähdössä parin tärkeän ihmisen kanssa Itävaltaan lokakuussa ja asiasta on jo sovittu työnantajan kanssa. Logistiikkapäällikön kanssa olemme kuitenkin taipuvaisia epäilemään, että johtaja unohtaa koko jutun ja kun hän ihmettelee poissaoloani lokakuussa, joutuu kaveri kertomaan minun olevan Alppien suunnalla. Tässä vaiheessa tulee kysymys: "Vi**uako se siellä tekee?" Logistiikkapäällikkö lupasi vastata näin: "Ei kun se tehdään Helsingissä, tämä on ihan lomamatka."

Lupasin ottaa leikkauspäivänä ennen/jälkeen-kuvat genitaaleistani. Ennen-kuvassa tietysti uljas pippelini ja jälkeen-kuvassa uudet vehkeet varustettuna tällaisella kuvatekstillä: "Tämä operaatio meni vi*uiksi!" Työkaveri innostui ideasta kovasti, ainakin naurusta päätellen...

Samassa ruokatuntikeskustelussa naureskeltiin myös leikkausta suorittavan kirurgin kommentille hänen katsellessaan lähtöasetelmaa: "Eihän tästä tule vi**uakaan!"

Isot pojat ovat puhuneet pi**un saamisen ihanuudesta, siksi päätin hankkia itsellenikin sellaisen.

Sanoisin, että munien poisleikkauttaminen on elämäni eniten munaa vaatinut päätös.

Miesten maailmassa on hienointa huumorin helppous. Naisten puolella vaaditaan enemmän älyä. Luulisin. Naishuumorin tasosta tosin kertoo aika paljon esimerkiksi se, että nauroimme naispuolisen ystäväni kanssa puoli tuntia vedet silmissä Messenger-sovelluksen peukulle...

Huumori on kuitenkin parhaimmillaan silloin, kun se naurattaa oikeita ihmisiä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, olipa se sitten älykästä, tyhmää tai rivoa. Lisäksi huumori on mainio keino saada etenkin miehet puhumaan vaikeista asioista. Naiset puhuvat paljon helpommin, joskus liiankin helposti. Terveisin Nimimerkki "Olen Vaihtanut Naispuolisen Kirjanpitäjän Kanssa Jo Toistakymmentä Sähköpostiviestiä Taloyhtiön Kirjanpidosta Ja Vain Kaksi Niistä Koski Kirjanpitoa"

Koira makaa eteisessä seljällään. Kahden tunnin metsälenkki taisi ottaa voimille.

Kuvassa on selvästikin mies ja koira.

Mies on keski-ikäinen ja tekee fyysistä, matalapalkkaista työtä. Ei kai byrokraatti tai pomo pukeutuisi haalareihin ja pitäisi kuulosuojaimia koko ajan hollilla?

Miksi koira on miehen sylissä työmaalla? Onko se edes miehen koira? Minkä ikäinen koira on? Miksi se näyttää surulliselta?

Mies on syntynyt pikkutilalla jossain metsässä. Miehen isän isä on saanut pienen maatilkun viljeltäväkseen, kun hänen oma maatilansa jäi rajan taakse Karjalaan. Maatilkulla kasvaa pääasiassa pajua, risua ja kiveä, satunnaisesti myös ohraa ja perunaa. Lapsille paikka on kuitenkin kaunis, turvallinen, jokien ympäröimä saareke suojassa kaikelta pahalta.

(Vanhempien huomautus: Niihin jokiin kakarat meinasivat hukkua useinkin!)

Paitsi viinalta. Sukupolvenvaihdoksen jälkeen tila ryypätään matalaksi. Lapset, kuvan mies mukaanluettuna, elävät onnellisen tietämättöminä maailman julmuudesta siihen asti kunnes maatila lähtee alta ja ihailtavalla tavalla järkensä säilyttänyt äiti vie kakarat pois lapsuudenkodista kirkonkylään, "suureen maailmaan".

Koko tämän ajan miestä risoo jokin, josta ei oikein ole voinut puhua kenellekään.

Kun kuvan mies kasvaa vielä tovin, perhe muuttaa kirkonkylältä takaisin metsään. Tässä vaiheessa aikoja sitten jätetty lapsuudenkoti lakkaa lopullisesti olemasta koti. Koti on siellä minne sänky on sijoitettu. Elämä on edelleen hyvää, äiti pitää siitä huolen, mutta aina vain jokin risoo. Koulu menee päin takalistoa, vaikka äly riittäisi mihin tahansa kirjailijasta tähtitieteilijäksi asti.

Lopulta alkaa mennä hyvin. Ammattikoulu jää kesken ja sen jälkeen äiti ottaa miehen hetkeksi erityistarkkailuun. Opettaa tälle työmoraalia. Hyvin mies oppiikin. Uusi ammatti opitaan ennätysajassa ja siinä pärjätään ihan hyvin. Edelleen jokin risoo, mutta nyt on sentään rahaa, jolla voi hankkia aineita, joilla risomista aiheuttavat jutut peittyvät.

Kyllä, puhun kaljasta ja tupakista.

Kun on rahaa, on myös hauskaa. Hauskaa pidetäänkin miehen toimesta kunnolla. Niin huolella, että ensin hukkuu yksi poika paikalliseen järveen ja pian sen jälkeen veljen pää kolahtaa ajovirheen seurauksena sylintäyteiseen koivuun. Vähän myöhemmin ensirakkauskin lähtee omille teilleen miehen parhaan ystävän kanssa. Myönnettäköön, ettei mies muistanut kertoa ensirakkaudelleen rakkaudestaan.

Edelleen jokin muukin risoo.

Äiti sentään löytää hyvän miehen. Sisarukset lähtevät äidin mukaan, mutta miehen on aika itsenäistyä. Mikään ei ole enää oikein hauskaa, mutta itsenäisyys sentään tuo hetkeksi muuta ajateltavaa. Sitä kestää vain hetken, sitten mies antaa kaiken olla.

Nyt risoo jo kaikki.

Miehen pikkuveli päättää myös itsenäistyä. Hän hakeutuu miehen kämppäkaveriksi. Se on hänen näkemyksensä itsenäistymisestä. Miehen on pakko ryhdistäytyä. Maksaa vuokrarästit ja ruveta tekemään taas töitä, ettei tarvitse maata kotona velipojan kanssa. Mies alkaa saada mainetta kovana työmiehenä.

Vieläkin jokin risoo.

Aika kuluu ja miehen maine kovana työmiehenä vain kasvaa. Velikin kerää mainetta hyvänä työmiehenä, mutta siinä sivussa myös ryyppymiehenä. Veljen (ja omienkin) ryyppykavereiden jatkuva läsnäolo ja yleinen seisahtuneisuus saa miehen hankkiutumaan toiselle puolelle Suomea opiskelemaan uutta ammattia. Ensin laitetaan hakemus, sitten vasta etsitään opiskelupaikka kartalta. Mies elää elämänsä toiseksi rohkeinta vaihetta. Kaikki muuttuu!

Edelleen jokin kuitenkin risoo.

Toisella puolella Suomea mies saa uusia ystäviä, oppii uusia asioita ja on viimein melkein kokonaan itsenäinen. Opintojen päätyttyä mies tosin ruinaa äidiltään rahat uuteen muuttoon. Äiti kun on voittanut kirjoitustaidoillaan pitkän pennin. Tämän mies vielä joskus maksaa takaisin korkojen kera. Omilla kirjoitustaidoillaan.

Paikkakunta vaihtuu siis taas. Ja taas se pitää etsiä kartalta, kun ei sen uuden kodin nimi kerro yhtään mitään. Rohkeutta on kuitenkin enemmän kuin järkeä eikä mikään edes riso, kun on niin jännää. Mikään ei siis mene pieleen, koska niin ei vain voi käydä.

Vuosien mittaan mies juurtuu uuteen paikkaansa. Hän oppii jopa näyttämään sen kartalta kavereilleen. Kaikki on paremmin kuin koskaan.

Paitsi se jokin, joka risoo. Myös nuoruuden tunaroinnit alkavat risoa koko ajan enemmän ja se tekee miehestä synkän, kiukkuisenkin. Uusia ystäviä ei enää tule muualta kuin internetistä. Muutama oivallinen tapaus toki löytyykin sitä kautta.

Internetistä löytyy myös rakkaus. Tämä on miehelle se oikea. Valitettavasti mies ei ole tälle se oikea. Hyödyllinen ehkä, mutta ei oikea. Eikä se ole tytön syy. Mies ei vain osaa.

Koska jokin risoo. Muukin kuin nuoruuden tunaroinnit.

Rakkaus loppuu, mutta työ säilyy. Se onkin miehen ainoa syy elää.

Sitten mies löytää ystävän. Tärkeän ystävän. Ystävän kautta mies löytää myös koiran. Yhtäkkiä kaikkea aikaa ei enää voi viettää töissä. Tässä vaiheessa on pakko tutkia, että mikä oikein risoo. Mies aloittaa elämänsä rohkeimman vaiheen.

Mies ei olekaan mies! Ei ainakaan omasta mielestään.

Nyt kaikki alkaa sujua. Henkilö tajuaa, että hänellä on oikeus olla oma itsensä, ja hänen ystävänsä, joiden määrä osoittautuu yllättävän suureksi, jaksavat tukea häntä edelleen, vaikkei hän olekaan enää se Äijät-ohjelmassakin esiintynyt tosikovakivimies. Elämä alkaa oikeasti hymyillä.

Nyt henkilön tarvitsee enää ymmärtää, että mikä helvetti voi tässä tilanteessa vielä risoa!

P.S. Koira näyttää kuvassa surulliselta ja kaihoisalta siksi, että se on vasta kolmevuotias ja se haluaisi jo kovasti lähteä ulos juoksemaan, ei siellä kukaan enää aja koneella eikä siellä voi muutenkaan olla vaarallista, edellisestä ilveshavainnostakin on jo monta hetkeä...

Jos Kaurismäki ei tee tältä pohjalta ranteet viiltävää leffaa, niin jätkä ei osaa yhtään mitään!

Huonolla tuulella kirjoitan hauskaa tekstiä, hyvällä tuulella surullista. Päätelkää nykyinen mielialani itse :)

Minulla on astma. Eilen tuli lopullinen vahvistus asialle. Minulle määrättiin lääkettä, joka pitää keuhkoputkistoni sen verran avoimena, että happiatomit mahtuvat rööristä oikein kunnon nelijonossa, kun aikaisemmin kulki vain yksi atomi kerrallaan. Olen nyt hönkäillyt mömmöä kaksi kertaa, eilen illalla ja tänä aamuna, ja ero on aika huikea. Nyt vasta tajuan, kuinka heikosti henki on kulkenut viime kuukausina.

Koska minulla on astma, kaipaan sääliä ja huolenpitoa. Siksi kerroin astmastani ensi tilassa läheisimmälle ystävälleni. Odotin saavani vastausviestissä jotain tällaista: "Voi reppanaa, kylläpä elämä kohtelee sinua kaltoin, tule töiden jälkeen tänne niin täti leipoo sinulle pizzaa ja lettuja ja korvapuusteja ja vähän silittää säälivästi niskaa siinä samalla!" Vastausviesti tulikin sangen nopeasti, mutta se ei ihan ollut toiveideni mukainen, vaan tällainen: "Sun pitääkin sitten viipymättä siivota auto, koska se on yltäpäältä pölyssä. Se ei ole hyväksi astmalle. Ja vaihdat työvaatteet töissä. Tästä asiasta ei neuvotella."

Minulla on kamalan ilkeä ystävä.

Sukupuolenkorjaus edistyy. Hormonihoito on muokannut tunne-elämäni erittäin naiselliseksi, eli elämäni on välillä erittäinkin auvoista ja ihanaa, mutta minuutin päästä yhtä helvettiä. Parta kasvaa nykyään heikosti, koska ilkeä lasertäti poltti naamani karrelle. Vielä olisi muutama kärvennyskeikka edessä. Vitsailin laseriin mennessäni, että siellä savu nousee ja palaneen karvan katku leijailee ilmassa. Kun naamaani alettiin kärventää, savu tosiaan nousi ja karvankatku oli valtaisa. Olipa kiva yrittää pitää pokkaa, koska naamaa ei saanut liiaksi väännellä operaation aikana eikä nauraminen olisi muutenkaan ollut kohteliasta, koska toimenpiteen piti kuulemma olla aika kivulias. Odottelen sitä kipua edelleen. Mikkihiirikoulu on stressannut enemmän, koska en ole oikein saanut aikaiseksi harjoitella kotona. Puheterapiatäti on kuitenkin ollut joka kerta peräti häkeltynyt loistavan naisellisesta äänestäni. Ei se kyllä minusta naiselliselta kuulosta.

On ollut hieman kiireitä, vaikka työmaalla onkin hiljaista. Tuhosin puhelimeni, joten piti hommata uusi. Pitäisi järjestellä yksi hautakivi. Pitäisi järjestellä yksi matka Itävaltaan. Itselleni ja kolmelle muulle. Olen järjestellyt ja miettinyt kaikenlaista eräälle ihmiselle, jonka olen ottanut silmätikukseni tänä vuonna. Pitäisi tehdä liiterillinen klapeja. Puoli liiterillistä on onneksi jo valmiina. En minä niitä itselleni tee, mutta se on kiva harrastus. Lara-paran Lulu-ystävä on ollut kipeänä, joten minä olen joutunut kantamaan suuremman vastuun pienen koiran väsyttämisestä. Nyt se on hyvin väsynyt, koska Lulu tuli ilkeän emäntänsä kanssa eilen auttamaan ja tänään päästiin sattumalta kimppalenkille Laten ja Rikin kanssa. Nyt pikkuinen makaa ihan pienellä kerällä tyynykasan keskellä.

Minä olen herännyt melkein joka yö joskus yhden ja kolmen välillä ja valvonut joskus tunnin, joskus koko loppuyön. Se käy välillä hieman voimille.

Ehkä minäkin otan aamutorkut ennen kuin menen siivoamaan sitä perhanan autoa. Kiitti vain, ilkeä ystäväni!

Tällä kertaa palasin Riihimäeltä ja Hyvinkäältä. Kädelliseni innostui nimittäin varaamaan Lulun ja Mimmin kädellisten kanssa meille puolen tunnin uimavuoron Hyvinkään koirakylpylään. Miksi te oikein pyörittelette päitänne? Ilman muuta meillä koirillakin pitää olla kylpylät ja ilman muuta kädellisten pitää myös viedä meitä niihin!

Joka tapauksessa me aloitimme touhun niin, että komensin kädelliseni pakkaamaan auton täyteen tarvikkeita ja ajamaan sitten Kermakukkulalle, jossa Lulu asuu oman kädellisensä kanssa. Otimme myös heidät ja heidän tarvikkeensa kyytiin ja sitten köröttelimme Riihimäelle, jossa Mimmi asuu omien kädellistensä kanssa. No, mehän olimme hieman etuajassa, koska olimme Riihimäellä perjantaina klo 18:30 ja uimavuoro oli Hyvinkäällä lauantaina klo 11:00. Siksipä komensimme kädelliset lenkittämään meitä Riihimäellä, leikittämään meitä Mimmin kodin takapihalla, käymään saunassa (kädelliset haisevat todella pahalle, jos emme komenna niitä välillä pesulle) ja paijaamaan meitä koko piiiiitkän illan. Lululle piti myös piipattaa tuntien ajan sellaista ultraäänilelua, koska Lulu on välillä vähän hassu...

Me kaikki kolme koiraa nukuimme samassa pienessä huoneessa kahden kädellisen kanssa ja ainakin minä nukuin tosi hyvin omassa pedissäni. Mimmi oli myös tyytyväinen, se nukkui Lulun kädellisen kanssa samassa sängyssä. Mimmi on yhtä iso kuin Lulun kädellinen ja sänky näytti vähän ahtaalta, mutta ihan kokeilemisen ilosta hyppäsin itsekin samaan kasaan. Ilmeisesti osuin johonkin Lulun kädellisen vatsassa sijaitsevaan kipupisteeseen, koska sain äkkilähdön takaisin petiini. Lulu sen sijaan nukkui hieman huonosti, mutta kyllä sekin löysi mukavat makuupaikat. Minun kädelliseni, se kammottava punkero, mahtui nipin napin omaan sänkyynsä ja Lulu päätti mennä useampaan otteeseen ilahduttamaan häntä vierihoidolla. Kyllä siinä oli kädellinen ahtaalla, kun Lulu löi itsensä poikittain keskelle 80-senttistä sänkyä. Hihittelin sadistista hihitystä omassa pedissäni.

Lauantaina komensimme kädelliset lenkittämään meidät uudelleen, antamaan meille ruokaa ja leikittämään oikein kunnolla ennen lähtöä kylpylään. Kylpylä on aika lähellä Mimmin kotia ja kädelliset pääsivät melkein ongelmitta perille. Paikka oli täynnä mielenkiintoisia hajuja ja haukkua kuului joka suunnalta. Samoissa tiloissa on myös koirahotelli eivätkä kaikki asiakkaat tainneet olla tyytyväisiä palvelun laatuun. Hieman meidänkin kädellisiämme harmitti, kun asiakaspalvelukädellinen tuntui suhtautuvan meihin kaikkiin hieman nuivasti, mutta me koirat emme moisesta piitanneet. Me katselimme ja odottelimme uimavuoroamme.

Kun uimavuoro viimein alkoi, sekosi Mimmin pää ihan täysin. Se hyppi altaaseen ja polski kuin nitroglyseriinillä tankattu saukko. Me olimme Lulun kanssa hieman hillitympiä alkuun, mutta on pakko myöntää, että mekin taisimme lopulta vipeltää ja pulikoida aika vinhasti. Mimmi oikein itki ilosta ja me haukuimme kuin heikkopäiset. Kädellisetkin huusivat ja hihkuivat siihen malliin, että porttikielto taisi olla lähellä. Asiakaspalvelukädellisen mielestä me emme olisi pärjänneet ilman firman tarjoamaa (maksullista) uittajaa, mutta Lulu olisi purrut moiselta vieraalta veteenheittäjäkädelliseltä pään irti, joten olimme vakaasti päättäneet mennä omine nokkinemme. Mimmin johdolla me tajusimme jutun juonen hyvin nopeasti ilman ammattiauttajiakin ja hauskaa oli. Tässä pari kuvaa reissusta:

Lulu ja Mimmi kilpauinnissa. Lulu ensin maalissa, mutta Mimmillä on lisäpaino suussa.

Minä uimassa soolona, Mimmi kannustaa vierellä.

Kohta perillä! Ehdinpä samalla mulkaista kuvaajaakin häijysti. Grrrrr!

Mimmi on synnynnäinen vesipeto. Se olisi uinut vaikka koko päivän.

Lulu on hieman hillitympi uimari, mutta kyllä sekin tykkää pulikoida ja uiminen on hyväksi sen nivelrikolle.

Minä takaviistosta. Olen minäkin aika peto.

Okei, nyt Mimmi näyttää vähän pelottavalta...

Föönikin löytyy talon puolesta. Mimmiä kuivataan, Lulu odottaa vuoroaan.

Minua ei kuivattu tuollaisella metelihärvelillä! Pidin siitä huolen katsomalla kädellisiä häijysti heti kun he edes suunnittelivat moista. Onneksi kuivun muutenkin nopeasti.

Tässä kädelliseni pesee minun ylhäisyyttäni ja pitelee samalla Lulun hihnaa. Hormonihoito on saanut aikaan sen, että kädellinen kykenee jo suorittamaan useampia samanaikaisia koiranpalvelutehtäviä, kun miehenä ollessaan hän ei osannut tehdä kuin yhtä asiaa kerrallaan. Olisi kyllä kiva, jos tuo alkaisi joskus myös näyttää hieman enemmän naaraskädelliseltä, mutta hyvä näinkin.

Se oli sellainen reissu. Nyt olen kamalan väsynyt. Kädellinenkin on jotenkin nuutuneen oloinen. Mitäs veti äsken pitkän aamulenkin, jonka aikana kantoi minua puoli kilometriä. Kädellisen keuhkotauti on kuulemma astma. Ei tuo oikein tunnu ottavan diagnoosia vakavasti. Eikä hän ainakaan vielä ole kuollut mihinkään kammottavaan astmajuttuun, joten ruoansaantini on ilmeisesti turvattu. Hieman kyllä harmittaa, ettei kädelliseni aio antaa minua pois astman vuoksi, kuten monet muut tuntuvat tekevän. Nettihän on täynnä sellaisia "annetaan koira astman/perheenlisäyksen/pitovaikeuksien vuoksi"-ilmoituksia. Harmi, että minulle on sattunut sellainen kädellinen, joka ei luovu koirastaan pikkujutun takia. Olisi varmasti mielenkiintoista vaihtaa kädellistä.

Yhden pienen koiran elämä on loppumassa. No, Laraan verrattuna australianpaimenkoira on toki aika iso, mutta minulle Nita on aina ollut sellainen pieni ja söpö sydäntenmurskaaja. Tänään sain kuulla, että viikon päästä se aloittaa viimeisen matkansa.

Minä tapasin Nitan vain kerran. Takavuosina kävin Turengissa Belle Modeste-nimisen putiikin toimipisteessä muutamankin kerran. Näitä jännäprojektijuttuja, joita harrastin jo ennen varsinaisen projektin alkamista. Kaupantekoon liittyi mittojen ottoja ja sovituskäyntejä ja ne olivat varsin mukavia, koska tämän tarinan yrittäjä, joka nyttemmin vaikuttaa eri firmassa, on todennäköisesti Suomen mukavin ja iloisin asiakaspalvelija. Kaikki reissut olivat siis mieluisia, mutta viimeisellä käynnillä vastassa olikin vielä bonuksena pieni ja karvainen yllätys, joka haukkui minut pataluhaksi heti astuttuani ovesta sisään.

"Teepä yksikin väärä liike ja minä syön sinut suihini!", sanoi tuo pelottava vahti koirakielellä.

"Kunnioitan auktoriteettianne ja olen ihan kiltisti, teidän koiruutenne", vastasin minä kehonkielellä.

"Pientä rapsuttavaa liikettä tuossa korvani takana ei tulkita vääräksi liikkeeksi...", tuumasi koira ja tuli jalkoihini vaatimaan paijauksia.

Tämän jälkeen Nita tulikin perässä joka paikkaan ja oli ihan käsittämättömän suloinen. Sovituskoppiinkin ilmestyi välillä pieni koirannaama kysymään, että voisiko sitä rapsutusta saada toisellekin korvalle. Kyllä minä yleensäkin pidän melkein kaikista koirista ja koirat pitävät usein minusta, mutta Nita oli ihan omaa luokkaansa. Vain pari koiraa on onnistunut kertaheitolla raivaamaan niin suuren ja pysyvän tilan minun mustaan, koppuraiseen sydämeeni. Sinä iltana virnuilin koko kotimatkan ajan kuin puuhevonen kuutamolla. Vielä nytkin, vuosia myöhemmin, muistan tuon kohtaamisen kuin se olisi tapahtunut eilen.

Aika kului ja muisto Nitasta jäi elämään jonnekin taka-alalle. En tiedä, olisi se saattanut pikkuhiljaa hautautuakin sinne kaikkien uudempien juttujen alle, mutta sitten sattui elämäni hassuimpiin kuuluva yhteensattuma. Eräänä onnettomana päivänä aloitin erään kirotun selainpelin pelaamisen ja siihen kuului olennaisena osana irkin käyttö. Irkissä tietysti jutustelin monenkin "joukkuetoverin" kanssa ja yksi heistä oli suunnilleen minun ikäiseni mieshenkilö. Tämä miekkonen puheli useinkin kotonaan vaikuttavasta "laskelmoivasta nartusta", jolla hän tietysti tarkoitti koiraa. Sainpa nähtäväksi valokuviakin tuosta koirasta ja se oli kyllä kovin tutun näköinen, mutta kaikki koirathan ovat samannäköisiä. Neljä jalkaa pään ja hännän välissä. Mutta eräässä kuvassa näkyi vielä lisäksi naishenkilön, tämän miehen silloisen puolison, vaalea hiuspehko ja palasia alkoi loksahdella yhteen. Kun vielä tiesin miehen kotipaikkakunnan olevan Hämeenlinna ja sukunimikin oli selvillä, oli minun pakko todeta, että Nita ilmestyi jälleen elämääni. Jälleen tuo karvakorva, jonka olin tavannut vain kerran, toi hymyä minun synkkään maailmaani.

Myöhemmin olen hankkiutunut Nitan emännän facebook-kaveriksi ja sitä kautta saanut tietoa Pullonpalautuskoiranakin tunnetun pikku vipeltäjän vaiheista. Sitä kautta sain myös tietää, että Nitalla on enää viikko jäljellä tässä maailmassa. Kommenttiryöpystä päätellen en ole likikään ainoa, jonka elämään tuo pieni koira on vaikuttanut. Se on todellakin elänyt suuren elämän. Jokainen meistä, joka on osunut Nitan matkan varrelle, on sille suuren kiitoksen velkaa. Tämä on minun kiitokseni koiralle, jonka tapasin vain kerran, mutta jonka muistan aina.

Olen joskus miettinyt, että miksi suren koiria enemmän kuin ihmisiä. Kaipa se johtuu siitä, että koiran, kuten muidenkin eläinten, elämänhalu on loputon. Se ei halua kuolla, ei silloinkaan kun kivut käyvät sietämättömiksi. Ihmiselle elämänhalun raja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, mutta koiralle ei. Se haluaa vain kivun menevän pois. Se voi tuskissaan olla murheellinen, apaattinenkin, mutta ei se silloinkaan halua kuolla. Tämä tekee koiran lopettamisesta niin tavattoman surullista, silloinkin kun se on ainoa järkevä ratkaisu. Minä todella toivon, ettei minun tarvitse käydä läpi sitä, mikä Nitan emännällä on nyt työn alla. Jos Nita sai minut rakastumaan tunnissa, millaisia tunteita se onkaan saanut aikaan ihmisessä, joka on elänyt sen kanssa vuosia?

Tänään Lara saa minulta tavallista enemmän paijauksia. Olisinpa hoksannut antaa niitä Nitallekin vähän enemmän silloin vuosia sitten.

Tein juuri ruokaa. Jo työmaalla haaveilin makkarakastikkeesta ja heti koiran viikkohuollon ja päivälenkin sekä pesukoneen käynnistämisen jälkeen aloitin armottoman ruoanlaiton. Metsästin kellarista pari kiloa perunoita, kärventelin sipulia ja makkaranpaloja, suurustelin soosia ja... ja vilkaisin jääkaappiin, josta löysin tänään vanhenevan lohenpuolikkaan. No, jauhot eivät suostuneet enää palaamaan soosista pussiin eivätkä sipulin- ja makkaranpalat olleet halukkaita palautumaan alkuperäisiin olomuotoihinsa, joten kokkasin tänään herkullisen makkarakastikkeen JA maukkaan uunilohen. Persoonallinen trainerini innostuu tällaisesta mässäilystä. Ehkä olen kuitenkin fiksu ja laitan sen lohen jääkaappiin toimittamaan huomisen päivällisen virkaa. Itse asiassa se taitaa toimia koko loppuviikon päivällisinä samalla kun makkarakastike saa kunnian matkustaa kanssani sopiviksi annoksiksi jaettuna työmaalle, jossa se palvelee minua lounaina.

Olette laiminlyönyt törkeällä tavalla minun nukuttamiseni. Kyllä, olen kovin kiitollinen siitä, että saavutte illalla klo 22:00 mennessä ja kuljetatte minut unten maailmaan, sinne kirottuun pilvipöheikköön, jossa päivän puuhien rasittama ihmisraunio palautuu entistäkin ehompaan kuntoon, kunhan saa viettää siellä kyllin pitkän ajan. Mutta Tepä ette anna minun olla siellä kuin muutaman tunnin kerrallaan! Te olette inhottava porsas!

Voisitteko ystävällisesti kertoa miksi minun täytyy poistua tuosta psykedeelisestä hattaramaailmasta jo aamuyöllä, vaikka olen varannut itselleni audienssin, joka kestää arkisin aamuviiteen ja viikonloppuisin (niin halutessani) peräti aamuseitsemään asti?

Voisitteko ystävällisesti selittää myös sen, miksi en voi vierailla hörhelöhelvetissänne lyhyesti esimerkiksi työpäivän jälkeen klo 17:00 - 19:00 välisenä aikana? Olen kuullut, että moisilla pikavisiiteillä saa tehokkaasti paikattua liian lyhyiksi jääneitä yövierailuita.

Miksikö lähestyn Teitä näillä kysymyksilläni? No siksi, että liian lyhyet yövierailut ja tyystin estetyt pikavisiitit aiheuttavat minulle moninaisia ongelmia:

• Jouluna keräämäni ylimääräiset kilot eivät karise, vaikka kuinka yritän.
• Mielialani on jatkuvasti negatiivinen ja pienenkin vastoinkäymisen tai poikkipuolisen sanan seurauksena on kiukustuminen tai masentuminen. Tällä menolla läheisimmätkin ystäväni alkavat ihan ymmärrettävistä syistä kartella minua.
• Välillä tuntuu, että karttelu on jo alkanut. Tämä lienee merkki vainoharhaisuudesta.
• Työtapaturmien ja liikenneonnettomuuksien riski kasvaa.
• Aivoni surkastuvat. Siltä ainakin tuntuu.
• Muistini heikkenee.
• Kirjoitustatoni taantuvatten ja alan käyttää eriskummallista terminolookiaa sekä sekavoitua trallallaa yhdys sana kurin höltymisestä puhu mattakaan välilyönti HUUTOMERKKI
• Muistini heikkenee.
• Ryhtini veltostuu.
• Se toinen juttu, jonka pitäisi hormonihoitojen vuoksi veltostua, osoittaa jostain syystä heräämisen merkkejä. (Äiti ei sitten lukenut tätä!)
• Muistini heikkenee.

Teidän aiheuttamastanne pahasta olosta ja uupumuksesta huolimatta olen edennyt sukupuolenkorjauksessani. Tästä pidän varmana merkkinä sitä, että viimekeväisellä käynnilläni Naistenklinikalla gynekologi puristeli kiveksiäni kätilön katsellessa vierestä, mutta tällä viikolla suorittamallani toisella käynnillä samainen gynekologi puristeli tissejäni. Kätilö oli taas mukana.

Fyysisestä edistyksestä huolimatta toivoisin Teidän nyt panostavan hieman enemmän minun nukuttamiseeni, koska henkinen taantumus alkaa olla jo kouriintuntuvaa. Outoa on esimerkiksi se, etten haukotellut lainkaan katsoessani Joutsenlampi-balettia Porvoon Taidetehtaalla ihanan, kikattavan ystäväni kanssa, vaikka takana olivat kolmen tunnin yöunet ja kyseessä oli sentään baletti, joka ei herran tähden voi pitää hevi-ihmistä hereillä!. Te, arvoisa Nukku-Matti-mulkero, olette tehnyt jotain todella brutaalia minun unenlahjoilleni ja vaadin Teitä nyt korjaamaan tekosenne, tai minä tulen ja työnnän unihiekkasäkkinne Teidän kurkkuunne. Peräaukon kautta!

Ystävällisin terveisin:

Elina Itäpalo

Rumansutjakka Silmäpussimerilehmä

P.S. Itse asiassa nautin baletista ja ystäväni kikatuksesta, vaikka yritänkin kieltää sen tosiasian.

Lara on todella helppo autokoira. Se menee etupenkille sijoitettuun koppaansa ja aloittaa aktiivisen huilaamisen melkein heti kun auto on saavuttanut matkanopeuden. Risteyksissä se aina nousee tarkistamaan näköetäisyydellä mahdollisesti liikkuvien koirien lukumäärän ja haukkuu ne koosta ja uhkaavuudesta riippumatta pataluhiksi. Jos koiria ei näy, haukutaan lastenvaunut, matkalaukut, ostoskassit ja kaikki muut ihmisten kädenjatkeina olevat objektit. Jos sellaisiakaan ei ole, haukutaan ihmiset. Jos ihmisiäkään ei ole, haukutaan varmuuden vuoksi pikkuisen joka suuntaan. Jos ei jakseta haukkua, haukotellaan ja vajotaan uudelleen kopan pohjalle.

Vieraissa paikoissa nukkuminen on ollut aikaisemmin pieni ongelma tuolle karvapepulle, mutta tällä kertaa se nukkui oikein hyvin. Minä tiedän, koska olin itse puolet öisistä tunneista valveilla ja kuuntelin tuon tuhinaa ja huokailua. Matkanukkuminen on kuitenkin sen verran huonoa, että kyllä tuo kotiin päästyään kuitenkin simahti heti. Viime yö nukuttiin jo täällä, mutta lepoa ei tainnut tulla vielä tarpeeksi, koska heti aamulenkin jälkeen Lara kipusi sohvan selkänojalle eikä ole korvaansa lotkauttanut, ainoastaan huokaillut ja tuhissut välillä.

Minähän olen nukkunut huonosti jo kuukausia. Viime yönä sentään vedin unta kuuppaan kuusi tuntia putkeen, mutta sitten heräsin puoli viideltä, päästin aivosolunpenteleet pähkäilemään joutavuuksia enkä sen koommin enää unta saanut. Reissu, tai oikeastaan reissun jälkeen käymäni lyhyt keskustelu eräästä nuoruudenrakkaudestani, sai aikaan sen, että aloin siinä aamuyön tunteina muistella tuota kaukaista aikaa, jolloin olin juuri aloittanut vakituisen työn, rahaa tuli ovista ja ikkunoista, tutustuin hurmaavaan tyttölapseen (jolle en tietenkään tohtinut koskaan mainita, että pidin häntä hurmaavana) ja elämä näytti ainoastaan sitä kauniimpaa puoltaan. Uskoin tuolloin vakaasti, että kyllä minä kuitenkin olen ihan oikea mies, kunhan vain yritän tarpeeksi ja unohdan turhat tyttöilysekoilut. Meillä oli hauska porukka, sellainen sopiva autolastillinen, joka oli melkein joka ilta liikkeellä jossain päin. Asiat eivät olisi voineet paremmin olla.

Vain muutamassa kuukaudessa asiat kuitenkin kehittyivät niin, että kaksi tuosta porukasta kuoli kahden kuukauden sisällä ja vähän myöhemmin tämä hurmaava tyttölapsi rakastui lapsuudenystävääni, jonka seurauksena välimatkani kumpaankin heistä kasvoi ihan ymmärrettävistä syistä pikkuhiljaa niin pitkäksi, että minulle muodostui oma kaveripiiri ja heille omansa. Työkin muuttui satunnaiseksi eikä rahaa enää tullut kuin ovesta, eikä siitäkään mitenkään vuolaana virtana. Uusi kaveripiiri oli toki ihan hauska, mutta suurimman osan elämää rytmittivät lähinnä työttömyyskorvausten maksupäivät ja eri puolilla rivitalolähiötä sijainneiden kiljupönttöjen kypsymiskekkerit. Vaikka minulla oli töitä ihan kivasti ja ihan itse hoidin asiani niin, että sain kerättyä oikein mainettakin hyvänä työmiehenä, oli elämä kuitenkin varsin sisällötöntä taapertamista ennen kuin lähdin Pohjois-Karjalaan hankkimaan pohjan tälle nykyiselle elämälleni.

Tämä hurmaava tyttölapsi jätti minulle pelkkiä kauniita muistoja, mutta ne limittyvät niin tiiviisti elämäni surkeimpiin muistoihin, ettei minun ole järkevää miettiä noita aikoja liiaksi. Ei kannata nuoleskella iholta vanhaa suolaa, jos vieressä on vanhoja, huonosti umpeutuneita haavoja. Seurauksena on enemmän kirvelyä kuin janoa, enkä minä sitä janoakaan hirveästi kaipaa. Tällaisen ihmisen ei kannata rakastumistouhuja harrastaa, niissä särkyy vain sydän.

Mutta joo, en toki halua kokonaan unohtaa noita aikoja, sillä kyllä hauskoja ja kauniita muistoja on kuitenkin enemmän kuin niitä surkeita. Eivätkä oikeat ystävät koskaan katoa, vaikka välimatka saattaa rakkaudellisista ja maantieteellisistä syistä välillä venähtääkin pitkäksi. Nyt minulla on uusi elämä kaukana noilta seuduilta, uudet tärkeät ihmiset ympärilläni, mutta voin olla onnellinen siitä, että joudun edelleen tekemään maakuntamatkoja menneisyyteeni. Siellä todella on vielä niitä ihmisiä, joiden kanssa olen joskus nauttinut elämästä ja jotka edelleen haluavat nähdä minut, vaikka niin moni asia on muuttunut.

Nyt kello on 11:25 ja Lara on liikkunut sen verran, että se vaihtoi välillä sohvaa. Minä puolestani lähden työmaalle nyt, kun menneet on muisteltu ja suuri yleisö saatettu myötähäpeän valtaan tällaisella ylitunteellisella vuodatuksella.

• Lupaan, että yritän olla tänä vuonna vähemmän paska ihminen. Yritän tuottaa vähemmän murhetta rakkailleni, olla enemmän avuksi ja joskus vähän hymyilläkin. Minä olen aina ollut kuin paskaa sylkevä kastelulaite. Mitä lähemmäksi minua joutuu, sitä enemmän saa paskaa niskaansa. Tämä aiheuttaa minulle jatkuvia tunnontuskia ja haluan parantaa pahat tapani, mutta helppoa se ei ole. Helpoin ratkaisu on ollut se, että pidän muut ihmiset turvallisen välimatkan päässä, mutta joitakin ei vain haluaisi työntää kauemmas.
• Lupaan, että murisen Laralle vähemmän (tämän lupauksen tein tosin jo joskus marraskuussa). Lupauksen pitäminen on sujunut kohtalaisen hyvin, mutta tänä aamuna tuli takapakkia, kun karvaperse taapersi takanani ja sitten lähti yllättäen jonnekin takavasemmalle niin, että hihna kirposi veltosta otteestani. Tapojensa mukaisesti Lara pysähtyi heti kun talutin tipahti, mutta kyllä minä sille vähän kuitenkin murisin. Anteeksi.
• Lupaan, että voitan kymmenien miljoonien eurojen rahasumman ja toteutan yhteistyössä haaveilutoverini kanssa kaikki ne järkevät (ja järjettömätkin) unelmat, joita on ehtinyt kertyä aika kasa. Jos Veikkaus ei auta rahasumman keräämisessä, haalin sen kasaan työtä tekemällä, mutta siinä tapauksessa siihen menee hieman aikaa.
• Lupaan, etten kuole tänä vuonna. Jos lupauksestani huolimatta kuitenkin kuolen, hyvitän aiheuttamani pettymyksen tarjoamalla brutaalin kummitteluesityksen Askolan Granit Oy:n tuotantolaitoksen tiloissa 31.12.2015 klo 24:00 alkaen. Tervetuloa katsomaan! Vapaa pääsy myös niille, joille kuolemani ei ole pettymys.
• Lupaan laulaa Lululle, puhaltaa Laraa korviin, heitellä Mimmiä tennispalloilla ja harrastaa kaikenlaista muutakin kiusantekoa karvaisia ystäviämme kohtaan.
• Lupaan rakastaa enemmän ja vihata vähemmän. En julkaise tässä listaa rakastamistani ihmis- ja eläinolennoista, mutta vihalistaltani löytyvät henkilöt voin kyllä paljastaa, sillä heitä on vain yksi, joka olen minä itse. Jo viime vuoden aikana opin vihaamaan itseäni vähemmän ja ehkä sama kehitys jatkuu, vaikka tällä hetkellä mieliala onkin hieman itsekriittinen. Jännäprojektin eteneminen on suurin syy positiiviseen kehitykseen, mutta kiittää täytyy myös ihanaa lähipiiriä.
• Lupaan, etten lupaa mahdottomia. Töissä olen joskus niinkin tehnyt ja sitten olen painanut peräsuoli pitkällä saadakseni lupaukseni pidettyä. Aina olen ne kuitenkin pitänyt, eli pystyn ilmeisesti suoriutumaan mahdottomistakin asioista.
• Lupaan päivittää blogiani aktiivisemmin.

Noin, nyt on luvattu. Minä en suuremmin piittaa näistä vuodenvaihteen bakkanaaleista, mutta olihan tämä hyvä veruke kirjoittaa blogipäivitys.

Uutisia minulla ei paljoa ole. Terveys on vähän temppuillut, mutta mitään vakavaa ei ole. Vakavaa se olisi vain siinä tapauksessa, että se estäisi työn, jännäprojektin tai Laran hoitamisen. Olen nyt käynyt muutaman kerran yksityisellä lääkäriasemalla ja siellä on ollut joka kerta hauskoja kommelluksia jännäprojektin takia. Röntgenhoitaja kyseli, että "ja missähän teidän tyttärenne kenties on?", kun menin ilmoittamaan Elina Itäpaloa kuvattavaksi. Kassatäti korjasi muuttuneen nimeni tiedostoihin ja meni sitten hämilleen henkilötunnuksen kohdalla, kun minulla kuitenkin on miehen tunnus ainakin toistaiseksi. Laboratoriohoitaja mietti, että pitääkö minut nyt merkitä mieheksi vai naiseksi spirometriassa, kun on naisen nimi, mutta miehen fysiikka. Ratkaisu oli nyt helppo, kun olen vielä virallisesti mies, mutta joku herkempi transhenkilö olisi saattanut ottaa nokkiinsa, kun ruksi meni "väärälle" puolelle. Minulle se on yksi lysti, miehen keuhkot minulla tulevat olemaan hamaan loppuun asti, eivät ne muutu miksikään vaikka henkilötunnuksen loppuosa muuttuisikin.

Apteekissakin kysyttiin, että "onko hänelle annettu ohjeet lääkkeen käytöstä?" En ilmeisesti ollut sielläkään Elinan näköinen. Mutta ei se ole niin vakavaa. Ei enää. Minä olen saanut monet hyvät naurut asian tiimoilta ja onneksi ainakin pari läheistäkin osaa suhtautua asiaan kevyesti. Minulle tämä lakkasi olemasta vakavaa sillä hetkellä, kun sain asian virallisesti selvitettyä. Tokkopa minä kuolen, vaikka projekti jäisi terveyssyistä keskenkin, sillä matka on ollut joka tapauksessa hyödyllinen ja opettavainen. Tiedän, mikä on vialla, ja olen tehnyt toimenpiteitä asian korjaamiseksi. Toki projektin mahdollinen kaatuminen on raskas isku, mutta ainakaan se ei ole kaatunut yrityksen puutteeseen.

Hyvä on, myönnetään, kirjoitan tätä estrogeenihöyryissäni ja olen siksi paljon positiivisempi. Jos projekti kaatuu ja rujo kehoni täyttyy jälleen testosteronilla, saatan olla huomattavasti negatiivisempi. Mutta turha noita on miettiä, asioita joita ei ole tapahtunut eikä välttämättä edes tapahdu. Minä nyt vain olen tänään hieman pessimisti, kun rintaan pistää eikä henki kulje.

Ja ei, terveysongelmat eivät todellakaan ole vakavia, vaikka käytänkin niitä hyvänä tekosyynä pessimistisyydelle!