(Nitalle ja Auroralle)

Yhden pienen koiran elämä on loppumassa. No, Laraan verrattuna australianpaimenkoira on toki aika iso, mutta minulle Nita on aina ollut sellainen pieni ja söpö sydäntenmurskaaja. Tänään sain kuulla, että viikon päästä se aloittaa viimeisen matkansa.

Minä tapasin Nitan vain kerran. Takavuosina kävin Turengissa Belle Modeste-nimisen putiikin toimipisteessä muutamankin kerran. Näitä jännäprojektijuttuja, joita harrastin jo ennen varsinaisen projektin alkamista. Kaupantekoon liittyi mittojen ottoja ja sovituskäyntejä ja ne olivat varsin mukavia, koska tämän tarinan yrittäjä, joka nyttemmin vaikuttaa eri firmassa, on todennäköisesti Suomen mukavin ja iloisin asiakaspalvelija. Kaikki reissut olivat siis mieluisia, mutta viimeisellä käynnillä vastassa olikin vielä bonuksena pieni ja karvainen yllätys, joka haukkui minut pataluhaksi heti astuttuani ovesta sisään.

"Teepä yksikin väärä liike ja minä syön sinut suihini!", sanoi tuo pelottava vahti koirakielellä.

"Kunnioitan auktoriteettianne ja olen ihan kiltisti, teidän koiruutenne", vastasin minä kehonkielellä.

"Pientä rapsuttavaa liikettä tuossa korvani takana ei tulkita vääräksi liikkeeksi...", tuumasi koira ja tuli jalkoihini vaatimaan paijauksia.

Tämän jälkeen Nita tulikin perässä joka paikkaan ja oli ihan käsittämättömän suloinen. Sovituskoppiinkin ilmestyi välillä pieni koirannaama kysymään, että voisiko sitä rapsutusta saada toisellekin korvalle. Kyllä minä yleensäkin pidän melkein kaikista koirista ja koirat pitävät usein minusta, mutta Nita oli ihan omaa luokkaansa. Vain pari koiraa on onnistunut kertaheitolla raivaamaan niin suuren ja pysyvän tilan minun mustaan, koppuraiseen sydämeeni. Sinä iltana virnuilin koko kotimatkan ajan kuin puuhevonen kuutamolla. Vielä nytkin, vuosia myöhemmin, muistan tuon kohtaamisen kuin se olisi tapahtunut eilen.

Aika kului ja muisto Nitasta jäi elämään jonnekin taka-alalle. En tiedä, olisi se saattanut pikkuhiljaa hautautuakin sinne kaikkien uudempien juttujen alle, mutta sitten sattui elämäni hassuimpiin kuuluva yhteensattuma. Eräänä onnettomana päivänä aloitin erään kirotun selainpelin pelaamisen ja siihen kuului olennaisena osana irkin käyttö. Irkissä tietysti jutustelin monenkin "joukkuetoverin" kanssa ja yksi heistä oli suunnilleen minun ikäiseni mieshenkilö. Tämä miekkonen puheli useinkin kotonaan vaikuttavasta "laskelmoivasta nartusta", jolla hän tietysti tarkoitti koiraa. Sainpa nähtäväksi valokuviakin tuosta koirasta ja se oli kyllä kovin tutun näköinen, mutta kaikki koirathan ovat samannäköisiä. Neljä jalkaa pään ja hännän välissä. Mutta eräässä kuvassa näkyi vielä lisäksi naishenkilön, tämän miehen silloisen puolison, vaalea hiuspehko ja palasia alkoi loksahdella yhteen. Kun vielä tiesin miehen kotipaikkakunnan olevan Hämeenlinna ja sukunimikin oli selvillä, oli minun pakko todeta, että Nita ilmestyi jälleen elämääni. Jälleen tuo karvakorva, jonka olin tavannut vain kerran, toi hymyä minun synkkään maailmaani.

Myöhemmin olen hankkiutunut Nitan emännän facebook-kaveriksi ja sitä kautta saanut tietoa Pullonpalautuskoiranakin tunnetun pikku vipeltäjän vaiheista. Sitä kautta sain myös tietää, että Nitalla on enää viikko jäljellä tässä maailmassa. Kommenttiryöpystä päätellen en ole likikään ainoa, jonka elämään tuo pieni koira on vaikuttanut. Se on todellakin elänyt suuren elämän. Jokainen meistä, joka on osunut Nitan matkan varrelle, on sille suuren kiitoksen velkaa. Tämä on minun kiitokseni koiralle, jonka tapasin vain kerran, mutta jonka muistan aina.

Olen joskus miettinyt, että miksi suren koiria enemmän kuin ihmisiä. Kaipa se johtuu siitä, että koiran, kuten muidenkin eläinten, elämänhalu on loputon. Se ei halua kuolla, ei silloinkaan kun kivut käyvät sietämättömiksi. Ihmiselle elämänhalun raja tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin, mutta koiralle ei. Se haluaa vain kivun menevän pois. Se voi tuskissaan olla murheellinen, apaattinenkin, mutta ei se silloinkaan halua kuolla. Tämä tekee koiran lopettamisesta niin tavattoman surullista, silloinkin kun se on ainoa järkevä ratkaisu. Minä todella toivon, ettei minun tarvitse käydä läpi sitä, mikä Nitan emännällä on nyt työn alla. Jos Nita sai minut rakastumaan tunnissa, millaisia tunteita se onkaan saanut aikaan ihmisessä, joka on elänyt sen kanssa vuosia?

Tänään Lara saa minulta tavallista enemmän paijauksia. Olisinpa hoksannut antaa niitä Nitallekin vähän enemmän silloin vuosia sitten.