Kävimme siis sekopäisen naapurintytön (joka ei varsinaisesti asu naapurissa) kanssa katsomassa Roomaa. Kaupunki oli suurehko, mutta kaikki asukkaat olisi saatu helposti pienempään tilaan, jos ydinkeskustan tontit olisivat olleet tehokkaammassa käytössä. Nyt siellä lojui jos jonkinlaista rauniota maisemaa pilaamassa. Esimerkiksi täysin asuinkelvottoman Colosseum-nimisen mörskän tilalle olisi rakentanut ihan kelpo kenkälaatikkokerrostalon mallia Alvar Aalto ja Forum Romanum-nimisen joutomaan olisi oikein mainiosti saanut hyötykäyttöön sellaisella itäisten maiden (siis Varsovan liiton) rakennuskulttuuria kunnioittavalla kouvolalaisella betonikolossilla. Mutta en valita, viini oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jopa niin paljon, että ajauduimme yhtenä iltana humalankaltaiseen tilaan ja oli hilkulla, ettemme ryhtyneet peräti lauleskelemaan siinä samalla kun otimme keskiyöllä viehkoja poseerauskuvia toisistamme Tiberin rannalla. Naapurintytöstä tulikin jokunen edustava otos, minusta sen sijaan ei. Ruoka oli keskinkertaista, mutta metrolla oli kiva ajella ja todellakin kannatti ottaa hyvät kengät mukaan.

Vatikaani oli oikea jonottamisen mekka. Onneksi ostimme sinne opastetun kiertokäynnin jo etukäteen ja naureskelimme jonottajille samalla kun viilensimme oloamme leyhyttelemällä tyhjiä lompakoita kasvojemme edessä. Lämpöä Roomassa riitti, joka helvetin päivä mittari kipusi hellelukemiin ja hiki valui vuolaampana kuin Tiber konsanaan. Kun pääsimme Suomeen, putosi Rooman lämpötila heti melkein kymmenellä asteella. Olkaatten kirotut, te kurjat roomalaiset! Teitte sen tarkoituksella! Kaiken kaikkiaan ihan hyvä keikka, vaikkei vetänytkään vertoja Krakovalle. Krakovan ruoka, Sheraton-hotelli ja ihmiset nyt vain sattuivat olemaan ihania.

Sitten sitä muuta lyhyttä. Minä olen kai naisistunut hieman, mutten kyllä huomaa sitä itse. Haisen kuulemma naisellisemmalle ja joku oli näkevinään jotain naisellista eräässä valokuvassani. Enpä tiedä. Omasta mielestäni näytän edelleen merilehmäsonnin ja M. A. Nummisen risteytykseltä ja kuulostan virtahevon soidinkutsulta. Ääni saattaa kyllä muuttua muutaman viikon kuluttua, kun pitäisi mennä Helsinkiin opettelemaan Mikki Hiiri-puhetta, ja partakarvat alkavat kärventyä laserilla helmikuussa. Rintakarvat kasvavatkin jo heikommin, sen olen pistänyt merkille. Kohta uljaiden miestissieni iho muistuttaa lapsen perseen ihoa. Jee.

Olo on ollut viime viikkoina heikko. On mahdollista, että se on vakavaa. Todennäköisesti ei. Reilu viikko sitten menin paikalliselle terveyskeskuspuoskarille valittamaan kipeää olkapäätä, satunnaisesti kipuilevaa nilkkaa ja tätä juttua, joka voi olla vakavaa, mutta todennäköisesti ei ole. Puoskari, jonkinlainen virolaispakolainen (paennut aikoinaan rollaattorilla natsimiehitystä pelätessään, että kaikki yli 65-vuotiaat joutuvat keskitysleirille), ei ymmärtänyt puheestani muuta kuin sanan "olkapää", joten hän niputti tämän toisen vaivan, joka voi olla vakavaa, mutta ei todennäköisesti ole, samaan nippuun olkapään kanssa, sivuutti nilkan erittäin sujuvasti ja määräsi sponsorinsa suosittelemaa kallista kipulääkettä, jota kävin kyllä hakemassa, mutta jonka napostelua en koskaan aloittanut, koska ei se olisi parantanut mitään. Nyt toivon hartaasti, että kuolen tähän, joka voi olla vakavaa, mutta todennäköisesti ei ole, jotta voin antaa tohtorille kunnon näpäytyksen. Ilmeisesti en kuitenkaan kuole, tai sitten teen sen niin hitaasti, että natsit ehtivät uudelleen valtaan ja miehittävät tällä kertaa Suomen, jolloin tuo puoskari joutuu taas kaivamaan rollaattorinsa naftaliinista ja köpöttelemään karkuun Norjaan. Norjalaisparat...