Jännäprojekti lähtee oikeasti käyntiin! 12.6. kävin kuulemassa tuomion ja se oli myönteinen. Melkein kaksi vuotta siihen meni, ennen kuin päätös projektin aloittamisesta eteni käytännön tasolle, mutta nyt inhottava tutkimus- ja odotteluvaihe on viimein lusittu ja pääsen aloittamaan uuden elämäni.

 

 Jaa, että mikäkö se uusi elämä nyt sitten on? Jokohan olisi aika kertoa? No, kerrotaan sitten: Minusta tulee prinsessa! Rakennan prinsessalinnan Paltamoon ja hallitsen sieltä kaikkia iloisia alamaisiani pinkkiä glitterivaltikkaani heiluttaen. Koska olen syntynyt poikalapsena ja kasvanut fyysisesti mieheksi, joudun aloittamaan urani prinsessana sukupuolenkorjauksella. Aloitin siihen tähtäävissä tutkimuksissa ravaamisen keväällä 2013 ja nyt, 16 kuukautta myöhemmin, sain viimein tietää, että olen oikeasti tyttö (no, wanha harppu pikemminkin...) ja rujo ruumiini pitää muokata sen mukaiseksi.

 

 Miehen kropassa asustelu on aiheuttanut minun prinsessamaiselle luonteelleni suurta mielipahaa. Jo pikkutytöstä asti olen vihannut tätä kroppaa, mutta aina vuoteen 2012 asti minä jaksoin vetää miehen roolia, koska sellaista ympäröivä ihmiskunta oletti minun vetävän. Välillä tuli ylilyöntejä, koska olen dramaattisuuteen taipuvainen luonne ja lipsahdan helposti ylinäyttelemisen puolelle. Etenkin teini-iässä tämä ristiriita ulkoisen pojan ja sisäisen tytön välillä aiheutti ongelmia ja tyttö yritti epätoivoisesti olla ihan oikea poika, tehdä kaikki mahdolliset oikean pojan kolttoset ja välttää kaikkea mahdollista tyttömäisyyttä. Esimerkiksi kävelytyyli piti opetella kokonaan uusiksi heti kun eräs koulutoverini ihan viattomasti mainitsi siitä, että kävelin vähän tyttömäisesti. Paneuduin asiaan huolella ja opin kuin opinkin kävelemään kuin apina, koska niin luulin oikeiden poikien kävelevän. Pidin mahdollisimman pahaa ääntä, tein mahdollisimman paljon tyhmiä kolttosia enkä käytännöllisesti katsoen käynyt koulua lainkaan, koska olin kova jätkä enkä yhtään tyttö!

 

 Kyllähän minä tyttöjen ja naisten juttuja harrastin sitten salaa kotona ja häpesin kamalasti. Eniten hävetti kai se, että se tuntui niin oikealta, vaikka se oli ehdottomasti väärin, sillä minä olin äijä eivätkä äijät tee tyttöjen juttuja. Lisäpontta miehisyydelleni ja koko touhun ristiriitaisuudelle antoi se tosiseikka, että minä tykkään tytöistä, kuten kunnon äijän kuuluukin.

 

 Rakkauselämä meni tietysti täysin takalistolleen, koska en osannut toimia miehenä enkä uskaltanut toimia naisena. Yhtäkään oikeaa suhdetta ei syntynyt ja kun yhden kerran törmäsin neitoon, joka väitti olevansa edes hieman kiinnostunut, tuli minulle kiire pilata kaikki. Ei siitä olisi toki muutenkaan tullut mitään, mutta ei tämä minun vaivani ainakaan helpottanut asiaa. Nyt olen oma itseni, joten siinä suhteessa homma olisi vakaammalla pohjalla, mutta toisaalta tällaiset olennot eivät herätä suurtakaan kiinnostusta hurmaavien neitojen keskuudessa. Tarjouksia otetaan toki vastaan, mutta varoitan jo etukäteen, että olen edelleen ruma, ankea ja äärimmäisen rakkauskriittinen, vaikken olekaan enää niin kiukkuinen ja ristiriitainen ;)

 

 No joo, leikki sikseen. Minä muutan siis fyysistä puoltani aika radikaalisti. Henkisellä puolella vaikutukset tulevat varmasti olemaan myös suuria, mutta kyllä minä menninkäisenä kuitenkin pysyn edelleen. Koko elämääni ja etenkin viimeisiä vuosiani leimannut synkkyys ja vihaisuus ovat jo nyt laantuneet todella paljon, kun tämä hupaisa pikku projekti eteni tähän vaiheeseen. En kiroile läheskään niin paljoa kuin ennen. En pure kesäpojalta päätä irti heti kun hän kääntää vahingossa pöytää, kun pitäisi siirtää siltaa. Joskus yllätän itseni jopa hymyilemästä. Mutta tietty melankolisuus, negatiivisuus ja pessimismi jää edelleen elämään, se on ihan varma juttu. Toisaalta tämä outo huumorintajunikin todennäköisesti säilyy. Perusluonne ei muutu miksikään. Lisäksi hormonihoitojen aloittaminen tuo tullessaan teinityttömäistä käytöstä, mikä tietysti aiheuttaa suunnatonta riemua lähipiirissäni, mutta sen pitäisi olla ohimenevää. Tunne-elämä muuttuu kuulemma muutenkin naisellisemmaksi, mutta en tiedä kuinka paljon se vaikuttaa minuun, minähän sentään olen ihminen, joka itkee jo nyt katsoessaan Lars von Trierin Dancer in the darkia...

 

 Tähän on siis tultu. Minusta tulee viimein ihan oikea tyttö, joskin sangen rujo sellainen. Saan ihan oikeat tyttöjen jutut paidan alle ja housuihin (mikäli edessä oleva tosielämän vaihe sujuu hyvin ja terveys kestää) ja voin ihan luvan kanssa sipsutella minihameessa ja korkokengissä ihmisten ilmoilla. Hienointa tässä on se, että olen saanut todella paljon tukea ja kannustusta ystäviltäni ja sukulaisiltani, lisäksi myös hieman etäisemmiltä kavereiltani. Ehkä kaikkein hienointa oli työnantajan kannustava suhtautuminen, sillä kivihommissa nyt vain ei kamalasti ole tällaisia ihmisiä. Työnantaja kuitenkin tietää, että ammattitaito on päässä ja käsissä, ei suinkaan niissä hikisissä nahkapusseissa siellä kusenpolttamien kalsareiden uumenissa. Olen edelleen talon taitavin sahuri ja virtuoosimainen kivenpolttaja, jonka käsissä iso pyöräkuormaaja tanssii 15-tonninen kivi kyydissään kuin Katarina Witt hehkeimpinä vuosinaan.

 

 Juuri tällä hetkellä, kun diagnoosista on kulunut reilu viikko ja sen aiheuttama leijuminen jatkuu vielä toistaiseksi, olen onnellisempi kuin koskaan. Palaan vielä täältä pilvilinnoistani maanpinnalle, mutta minusta tuntuu, että nyt osaan tehdä tyylikkään telemark-alastulon sen sijaan, että rojahtaisin ryteikköön pää edellä, tekisin ruman kraaterin ja kiukuttelisin sitten puoli vuotta putkeen, kuten aikaisempien leijuntareissujen jälkeen on käynyt. Nyt maanpinnalla odottaa uusi todellisuus, uusi arki, jota saan katsella uusien, pinkkien hörhelölasien läpi. Ehkä tästä elämästä sittenkin tulee jotain.

 

 Ja ei huolta, en aio jatkossakaan sipsutella minihameessa ja korkokengissä, vaikka saisinkin niin tehdä ihan luvan kanssa!

Kuva uudesta minusta lenkillä Laran kanssa (taiteilijan näkemys, ei valokuva)