Isukki, se ruma ja karvainen kädellinen, jonka olen pestannut palvelijakseni, on repinyt taas hiuksia epämuodostuneesta päästään minun takiani. Esimerkiksi suihkukäynnit ovat olleet yhtä juhlaa - siis minulle. Isukki-parka kuvitteli aikoinaan, että minut pitää totuttaa suihkuun, etten pelkää siellä sitten kun haisen lopulta niin pahalle, että tarvitsen ehdottomasti pesua. Näin sivumennen mainittakoon, että isukilla on varsin karaistunut nenä, koska hän ei ole vaivautunut pesemään minua vaikka tuoksahdukseni alkaa olla jo sen verran vahva, että lähikyliä evakuoidaan täysillä ja vulkanologit epäilevät uuden tulivuoren syntyvän Askolan seudulle hetkenä minä hyvänsä. Sen voi kuulemma päätellä voimakkaasta mädän kananmunan tuoksusta... Mutta asiaan! Isukki siis on raahannut minua suihkussa ja minähän olen tietysti kilttinä tyttönä ollut olevinani kovin peloissani, ettei se äijänrohjake pettyisi. Tämän viikon alkupuolella en sitten viitsinyt enää esittää pelokasta, vaan rupesin leikkimään ja haukkumaan heti kun Isukki tipautti minut lattialle (se mies ei ikinä opi laskemaan koiranpentua pehmeästi alas!). Isukki tuijotti minua hetken hämillään ja vaikutti sitten hyvin ylpeältä, ikään kuin hän olisi muka saanut kitkettyä minusta suihkukammon pois, vaikkei sellaista ole koskaan oikeasti ollutkaan. Hassu ukko kyllä. Tyhmä, mutta hassu. Erityisen hassu oli Isukin parkaisu, kun nappasin naskalihampaillani häntä pohkeesta. Isukki on kyllä kieltänyt minua tarttumasta lahkeisiin ja usein olen tottelevinanikin niitä kieltoja, mutta ei hän koskaan ole kieltänyt minua tarttumasta paljaaseen pohkeeseen. Oli se sitten hauskaa, kun Isukki ei voinut edes torua minua, kun en muka tiennyt tekeväni koiruutta!

Niin, minä tosiaan haukuin siellä suihkussa. Naapurin sievä Lulu minulle sen tavan opetti ja se on tosi hauskaa! Nyt osaan haukkua jo tennispallo suussakin. Ulkona haukuin sellaista näätää (vai mikä lie kissa se olikaan, sellainen kehräävä ja pehmeä kynsienkantoteline kuitenkin) oikein huolella ja onnistuin kuulostamaan niin pelottavalta, että kyseinen vompatti kipaisi karkuun. Se tosin teki sen hitaasti ja venytellen, mutta pakeni kuitenkin. Hyvä minä! Ja voin vakuuttaa, että se muurahaiskäpy oli ainakin kaksi kertaa minua isompi!

Eilen oli hauska päivä. Isukki lähti Tiomo-sedän ja Kummitäti-Jonnan kanssa Espooseen hakemaan uusia sohvia Lainamummille, joka kuulemma on Kummitädin emo ja Lulun mummi. Tiomo etenkin oli hyvin innostunut, hän ainakin murisi ja esitteli hampaitaan samalla tavalla kuin minä leikkiessäni Lulun kanssa. Minä vietin koko sen aamupäivän hoidossa Lainamummin luona ja Lulu oli tietysti siellä myös. Jestas, että meillä oli kivaa! Söin Lulun eväät, varastin sen lelut ja roikuin sen viiksikarvoissa. Jotenkin minusta tuntuu, ettei Lululla ollut yhtä kivaa kuin minulla, mutta iltalenkillä se sitten kosti koiruuteni. Kun minä yritin kävellä väsymykseni takia mahdollisimman suoraan ja lyhyesti päästäkseni nopeasti kotiin, tuli Lulu aina kiskomaan minua niskavilloista tai taklaamaan lumipenkkaan. Isukki ja Kummitäti päästelivät sitä kädellisille tyypillistä HA HA HA-ääntä eivätkä auttaneet minua lainkaan. Kirotut kädelliset! Mutta kyllä minulla kuitenkin oli hauskaa lenkilläkin.

On minulla toinenkin mummi. Kutsun häntä Multian Mummiksi ja tuossa pari viikkoa sitten kävimme häntä katsomassakin ensimmäistä kertaa. Hän on kuulemma Isukin emo ja siksi siis ihan oikea mummi minulle. Nuo kädelliset ovat kyllä hassuja, kun väittävät meitä Koiria (isolla K:lla) omiksi jälkeläisikseen ja nimeävät omia sukulaisiaan sen mukaan, mutta ei se minua häiritse. Multian Mummi oli oikein mukava, samoin Pappa ja Piki-koira ja tietysti ne isot sarvipäiset kasvissyöjäkoirat siinä isossa ulkorakennuksessa.

Laitetaanpa tähän vielä valokuviakin:

Tässä kuvassa otan torkkuja matkakopassani. Olemme menossa tapaamaan Multian Mummia ja Isukin mielestä nukuin niin nätisti, että hänen oli pakko riskeerata matkantekomme ottamalla minusta kuvia kesken ajon.

Piki-herran kanssa tuttavuutta tekemässä. On siinä vain vaikuttava ukko!

Isukki hankki minulle kaveriksi pehmohurtan. Itse olen kovis. Siksi revin pehmolta korvan irti hyvin nopeasti

Pääsen jo ihan itse sänkyyn pienen korokkeen avulla! Nykyään laatikon tilalla on hassu pikku jakkara.

Sellaista tällä kertaa. Nyt menen repimään Isukin sukan riekaleiksi.

Tällä viikolla palasin elävien kirjoihin. Aloitin nimittäin työnteon tolkuttoman pitkän loman jälkeen. Lara, tuo taskukokoinen lemmikkihyeenani, valvottaa minua edelleen sen verran, että joudun käyttämään sitä varmuuden vuoksi ulkona kerran yössä, vaikka se näyttäisikin pärjäävän jo kuusi tuntia kuseksimatta (tai sitten sillä on hyvä pissapiilo jossain, pennun tuotokset kun eivät kamalasti haise ainakaan kivipölyllä vuorattuun nenään). Aamuherätys on nykyään viideltä, jotta aikaa jää 1½ tuntia sekä Laran että isännän aamutoimiin. Ensimmäisenä kiikutan pennun ulos, jossa se tekee tarpeensa suhteellisen vikkelästi. Sitten laitan neidille ruokaa ja kun se napostelee muutaman nappulan, ehdin virittää oman aamiaiseni, mutten pääse sitä syömään ennen kuin arvon karvakorva on pyytämässä jotain. Ihan piruuttani oletan sen pyytävän hihnalenkille ja siksipä lähden kiskomaan vastahakoista pentuparkaa pimeälle ja sohjoiselle tielle, vaikka se oikeasti pyytääkin vain pientä osuutta aamiaisestani. Lenkiltä (joka on poikkeuksetta erittäin lyhyt) palattuamme pääsen syömään voileipäni kahden spanielimaiseen päähän sijoitetun pienen nappisilmän tuijottaessa toimitusta herkeämättä. Lopuksi heitän pennun vielä kertaalleen ulos, jonne se kohteliaasti laskee fingerporillisen urealiuosta, ja kun on päästy takaisin pirttiin, alkaa töihinlähdön vaikein vaihe, nimittäin se varsinainen lähtö. Minun, 123-kiloisen kivimiehen, pitäisi mahtua poistumaan sellaisesta ovenraosta, jonka läpi 2,6-kiloinen koiranpentu ei pysty minua seuraamaan. Huijaamalla se yleensä onnistuu, mutta helppoa se ei ole, koska tuossa eläimessä on sen verran kissan geenejä, että se luikahtaa vaikka avaimenreiästä. Vuodenvaihteessa se livahti ystäväni takapihalta suhteellisen tiuhan verkkoaidan läpi eikä takuulla hipaissut aitaa edes viiksenkärjellä!

Töissä on ollut pääosin rentouttavaa. Tajusin vasta tällä viikolla, että olen ollut kolme edellistä viikkoa todella tarkkana, jatkuvasti vähintään toinen silmä Larassa kiinni. Töissä ei tarvitse moisia elukoita miettiä, vaikka hieman olen toki murehtinut sen pärjäämistä Tiomon seurassa. Töissä olen saanut keskittyä omaan tekemiseeni ja kun nyt on työn alla kohtalaisen iso tilaus, joka vaatii todella paljon sahaamista ja raa'alla käsipelillä tehtyä viimeistelyä ja pakkaamista, on olotila ollut univajeesta huolimatta oikein hyvä. Vasta nyt loppuviikolla alkoi uupumus iskeä oikein kunnolla, kun ison pyörösahan terä vaati rutiinihuollon ja se sotki omat hommani. Sellainen ottaa minua aina päähän ja siksi olinkin eilen kiukkuinen kuin ampiainen siihen asti kunnes löysin itseni pulkan päältä koiranpentu sylissä. Joidenkin ihmisten seurassa on vain aika hankala synkistellä. Mutta aion yrittää kyllä jatkossakin!

Jalat ovat ihan muusina, samoin käsivarret. Olen nostellut pitkän tauon jälkeen useamman tonnin kiveä ja kävellyt kilometritolkulla lumessa ensin töissä ja sitten vielä kotona. Mutta kyllä tämä tästä. Sopeudun varmasti taas seuraavan loman alkuun mennessä, jolloin onkin sitten hyvä aloittaa uusi taantuminen. Kunnon fyysinen riehuminen, jota tämä työn alla oleva tilaus aiheuttaa, tekee kyllä hyvää kaikin puolin. Pölyn takia joudun riehumaan hengityssuojaimen kanssa ja se lisää vaikeusastetta entisestään. Kivet eivät ole painavia, mutta niitä on todella paljon. yhteensä joudun sahaamaan karkeasti arvioiden 12280 kpl niitä palikoita ja viimeistelyvaiheessa on aina kiire, etteivät palikat jäädy sahauslavalle. Tyypillisesti yhdellä lavalla on suunnilleen 200 kiveä ja hoitelen sen alle tunnissa nyt, kun löysin tehokkaamman systeemin. Alkuun tein niin, että vetelin sahattuja palikoita lavan keskeltä reunalle mahdollisimman monta ja sitten faasasin ne kerralla pois, mutta silloin jouduin kantamaan osan kivistä varsin kaukaa kuormalavalle. Nyt otan vain 4-5 nippua kerralla (kivet ovat kolmen nipuissa, yhteensä tulee siis 12-15 kiveä kerralla) mahdollisimman lähelle kuormalavaa, faasaan päällimmäiset, nostan ne suurin piirtein kohdalleen kuormalavalle, faasaan seuraavat, nostan taas lavalle ja vedän sitten faasit viimeisiin. Rälläkkää ei tarvitse laskea käsistä koko aikana, koska nostelu sujuu yhdelläkin kädellä. Sen jälkeen pakkaan valmiit kivet nätisti lopullisille paikoilleen kuormalavalle ja vedän uudet niput työn alle. Askelten määrä väheni radikaalisti ja nyt aikaa kuluu yhtä kiveä kohti 15-20 sekuntia, kun aikaisemmalla tyylillä meni melkein puoli minuuttia. Samalla pysyy keho varsin lämpimänä, koska homma on jokseenkin hektistä. Enkö vain olekin nero?

Kaikkia kiinnostaa takuulla suunnattomasti jonkun kivimiehenretaleen selostus työtavoistaan... Mutta tuossakin kannatti käyttää muutama minuutti työn suunnitteluun, jolloin homma tehostui ainakin 50%, ja koska kivet eivät ehdi jäätyä toisiinsa eivätkä sahauslavoihin kiinni, on todellinen vaikutus pakkaspäivinä varmasti 100-200%. Kaikki tämä vain siksi, että viitsi hieman miettiä vaihtoehtoa sille perinteiselle tyylille, jossa kyllä hengästyi vähemmän, mutta joka oli etenkin talviaikana varsin tehoton.

Se talvikin sieltä tuli viimein. Hyvä niin. Kyllä pakkasilmaa on helpompi hengittää kuin taudinaiheuttajilla, homeitiöillä ja ties millä kakalla marinoitua kesäilmaa. Kesä heikentää ihmistä ja vahvistaa pöpöjä, jonka seurauksena ihmiset sairastuvat. Sairaudet tulevat aina viiveellä ja siksi kesän aiheuttamat taudit putkahtavat näkyviin vasta talvella. Mutta eihän monikaan sitä tajua. Ihmiset syyttävät talvea kesän aiheuttamista kärsimyksistä, vaikka todellisuudessa juuri talvi vahvistaa meitä. Talven ansiosta olemme kesällä usein terveitä ja hyvä niin, koska olisi kamalaa sairastaa silloin kun ilmasto-olosuhteet ovat muutenkin istumalihaksiston puolelta, niiden kahden puolikuun muotoisen lihaklöntin välissä olevasta pikku reiästä. Kaikkein parasta olisi, jos eliökunnan arkkivihollinen ja suurin kärsimyksen tuottaja, Aurinko, häädettäisiin kokonaan tästä aurinkokunnasta ja maapalleroisellemme saataisiin ikuinen pimeys. Samalla ilmasto muuttuisi miellyttävän raikkaaksi. Ja jos on ihan pakko saada valoa, niin kyllähän ystävämme Kuu valaisee ihan tarpeeksi eikä se korvenna likikään samalla lailla kuin Aurinko!

Joo joo, tiedetään, Kuu heijastaa vain Auringon valoa eikä se loistaisi lainkaan jos Aurinko häädettäisiin. Mutta se uhraus kannattaa tehdä häikäisemättömän ja raikkaan maailman puolesta! Tulkoon ikuinen talvi!

Laitetaanpa sitten viikkokausien univajeen innoittamana oikein pirteä blogipäivitys.

Kolme viikkoa lomaa on takana ja viikonlopun jälkeen pääsen taas töihin. Tällä kertaa töihinpaluu stressaa todella paljon, vaikka yleensä minusta on huojentavaa päästä viikkokausien lorvailun ja hyödyttömyyden jälkeen taas oikeaan elämään kiinni. Mutta tällä kertaa minulla onkin tuo koiranpentu aiheuttamassa murhetta. Onhan sillä täällä toki hoitaja, mutta kun nolottaa laittaa Tiomo hoivaamaan tuollaista, kun hänellä ei välttämättä ole kamalan suurta innostusta asiaan. Ja kun ei ole innostusta, saattaa se hoitaminenkin olla vähän vasemmalla kädellä suoritettua. Toki pentu saa ruokansa ja pääsee ulos muutaman kerran päivässä, mutta saako se seuraa ja leikkikaveria senkään vertaa kuin minun kanssani. Minäkin olen sentään perin apaattinen ja vakava wanha miehenrohjake, joka masentaa iloisimmankin koiranpennun alta aikayksikön, mutta olen kuitenkin epätoivoisesti yrittänyt silloin tällöin hieman riehua tuon karvakorvan kanssa. Tiomo ei takuulla ole yhtä masentavaa seuraa kuin minä, mutta todennäköisesti aktiivisuus vähenee jonkin verran Lara-paran elämässä. Siitäkin huolimatta minä saan kiittää yksin itseäni siitä, että tuosta marsun kokoisesta taskuraketista tulee maailman masentunein ja ahdistunein pikku koira. Nytkin se mutustelee tuossa pöydän alla saalistaan, pulskaa männynkäpyä, ihan yksikseen kun isukki vain leikkii apaattisena tietokoneellaan.

Normaali ihminen piristyisi kovasti tuollaisesta pikku ilopilleristä. Mutta en minä. Minä käytän kaiken aikani siihen, että stressaan sen sisäsiisteyttä, terveyttä, virikkeitä ja sitä, kuinka paljon se stressaantuu stressaantuneesta isännästään. Ja kun säpsähtelen 39 kertaa yössä katsomaan, että joko neiti on hereillä ja pissaamisen tarpeessa, en saa likimainkaan tarpeeksi unta ja stressaannun lisää, mikä johtaa siihen etten ole tarpeeksi pirteänä leikittämässä pentua ja opettamassa sille koiranelämän alkeita, mikä puolestaan on pahaksi pennulle, mikä puolestaan on taas yksi stressaantumisen aihe.

Nyt pitäisi siis osata keskittyä taas työhönkin, mutta todennäköisesti mietin päivät pitkät sitä, kuinka paljon pentu ikävöi ankeaa isäntäänsä ja kuinka paljon sen vaivalla edistynyt sisäsiisteyskoulutus ottaa takapakkia. Tällä menolla se tärkeinkin asia, siis työ, kärsii jonninjoutavasta koiranpentustressistä. Kyllä se karvakorva hengissä pysyy. Mutta ei se vain ole niin helppoa jättää toista kotiin ja lähteä itse rentoutumaan töihin. Entä jos unohdan jonkin pikkujutun ja pienokainen onnistuu telomaan itsensä raajarikoksi sen takia? Tai jos unohdan kertoa Tiomolle jotain olennaista esimerkiksi ulkoiluttamisesta ja karvakorva on sen takia kohta pannukakkuna asfaltilla? Olen tunaroinut elämäni aikana sen verran railakkaasti, että nykyään jokainen pienikin minusta johtuva takaisku on maailmanloppu. Mitään ei anneta enää itselle anteeksi.

Sisäsiisteyden suhteen ei tosin vaikuttaisi olevan mitään huolta. Tuosta ei nimittäin tule koskaan sisäsiistiä. Ainakin kuluneen yön jälkeen tuntuu, että kolmessa viikossa on otettu pelkkää takapakkia. No joo joo, se oli vain yksi lätäkkö eteisen laminaatilla, mutta kun se tuli niin monen lätäköttömän yön jälkeen, on se varma merkki siitä, että joko pentu ei koskaan opi tai sitten se on oppinut, mutta lorottelee piruuttaan lattiat pilalle, koska isäntä on surkea paskakasa. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempi.

Olen yrittänyt totuttaa tuota aamutorkkua karvakorvaa aikaisempiin herätyksiin tulevien työaamujen takia, mutta sekin homma kusi täysin, kun arvon neiti tuli viime yönä neljän aikaan herättämään vasta sen jälkeen kun oli lorauttanut laminaatille. Ensin meni aikaa sen Suuren Saavutuksen siivoamiseen, sitten käytiin ulkona (jossa neiti oli kusevinaan saadakseen kehuja) ja sen jälkeen pyörin sängyssä potutuksen vallassa 1½ tuntia. Kuudelta piti herätä, mutta sain siihen aikaan vasta torkahdettua ja heräsin 7:30. Parina aamuna siinäkin asiassa otettiin kymmenen sentin mittaisia askeleita eteenpäin, nyt sitten kilometri takapakkia. Ei minua hidas edistyminen harmita, vaan se, että muutaman päivän edistyminen kuitataan aina roimalla takapakilla ja yhtäkkiä ollaankin taas lähtöruudussa, mieluummin vielä vähän taaempanakin. Tiedänhän minä, että tuollainen on normaalia koiranpennun kasvatuksessa, mutta kun minun kaltaiseni täysin koirankasvatuskyvyttömän tunarin kohdalla tilanne jatkuu varmasti samanlaisena koiran kuolemaan asti. Tuon pitäisi kaiken järjen mukaan elää ainakin 15-vuotiaaksi, joten niitä takapakkeja otetaan vielä aika monta…

No, ehkäpä kuolen stressiin jo paljon ennen niitä viimeisiä takapakkeja…

Uusi vuosi on alkanut ja taas pitää lupailla joutavuuksia. Luvataan sitten oikein kunnolla!

Lupaan väijyä aktiivisesti tilaisuutta päästä matkustamaan Pohjois-Koreaan, jossa lupaan harkita Kim Jong Pongin käännyttämistä markkinatalouteen, demokratiaan ja skientologiaan.

Lupaan haaveilla Kaiken Teorian keksimisestä.

Lupaan harkita rahan säästämistä avaruuslentoa varten. Sadassa vuodessa saisin varmasti tarvittavan määrän euroja kasattua. Vai mikä meidän valuuttamme sitten onkaan sen jälkeen kun Euroopan tuhlaajapojat ja -tytöt ovat saaneet euron nurin.

Lupaan miettiä ainakin yhtenä iltana pikku hiprakassa ratkaisua talouskriisiin.

Lupaan välttää äänekästä piereskelyä seurakunnan tiloissa. Lupauksen pitämistä helpottaa se tosiseikka, etten kuulu kirkkoon.

Lupaan yrittää käydä suihkussa myös juhlapyhien ulkopuolella.

Noin, siinähän niitä. Noiden lisäksi olen kuulemma luvannut esitellä koiranpentua ainakin kymmenelle ihmiselle, kahdelle koiralle, kolmelle kissalle ja yhdelle hamsterille. Lisäksi olen luvannut osallistua matonpesuun, sienestykseen, erilaisiin piha- ja korjausprojekteihin, hauskanpitoon ja vaikka mihin hömpötyksiin. Voi minua.

Kiitokset menneestä vuodesta kaikille niille, jotka ovat jollain positiivisella tavalla vaikuttaneet elämääni!

Lopuksi koirakuva:

Joku siinä opettaa tyttöjä kerjäämään pöydästä...

Isukki, se karvainen kivimiehenkuvatus, jonka annan hallinnoida tämän pöljän blogin muita kategorioita, alkaa näyttää hieman väsyneeltä. Sen järjestäminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin mennä parina yönä olohuoneeseen ja vääntää sellainen koiramainen pikku kiekura sille hienolle matolle, niin isukki on sen jälkeen herännyt joka yö kymmenen kertaa katsomaan, että olenko minä hereillä. Yleensä minulle iskee pissahätä kerran aamuyön aikaan ja silloin istun pedissäni napittamassa isukkia. Kun menemme ulos, lirautan pienen reiän sohjoon ja sitten kuljeskelen ympäri pihaa aivan kuin minulla olisi isompaakin asiaa. Eihän minulla yleensä ole, mutta on hauska katsoa kuinka tuo palvelijakseni valitsemani ihmisenretale seisoo unenpöpperössä räntäsateessa ja yrittää kannustaa minua kakkaamaan. Ja kun joskus sitten pyöräytän käikäleen nurmikolle, on se tyyppi suunnilleen seitsemännessä taivaassa ja tyrkyttää nakinpalaa ja lääppii kauheasti. Hassu otus.

Jaa, että miksikö teen ne pelottelukakat nimenomaan olohuoneen hienolle matolle? No tietysti siksi, että vietän siellä vähiten aikaani. En kai minä niille matoille kakkaa, joiden päällä leikin! Ja onhan se isukin ruma veli aika hassun näköinen, kun hän herää (yleensä puoliltapäivin) siitä sohvalta ja näkee ensimmäisenä haisevat terveiseni.

Olen minä muutakin kiusaa tehnyt. Isukki tarjoaa ihan hyvää ruokaa, mutta minäpä olen piruuttani esittänyt nirsoa ja jättänyt syömättä. Nyt on kuitenkin pitänyt ruveta syömään, koska isukki ei aio kuulemma enää ruokkia minua kädestä nappula kerrallaan ja hän ottaa sen kupinkin pois lattialta aika äkkiä, olipa se tyhjä eli ei. Ilmiselvästi hän on alkanut oppia. Juuri tähän olen pyrkinytkin. Mutta kyllä kaikkein hauskinta on ollut kaulapannalla kikkailu! Isukki haluaa, että opin käyttämään kaulapantaa, ja laittaa sen siksi kaulaani tunnin ajaksi joka päivä, mutta minäpä masennun siitä ihan huolella. Eihän panta minua haittaa, nättihän se on eikä yhtään liian kireälläkään. Ystäväni Lulu piti sitä ollessaan pieni ja se lähetti Jonnan, joka toimii siis Lulun palvelijana, tuomaan vekottimen minulle. Mutta isukki on niin hupaisa, kun minä esitän tyystin masentunutta aina kun panta on kaulassani! Makaan maassa kuin mato ja katson murheellisena lattiaa. Isukkiparka nieleskelee melkein kyyneleitä ja yrittää saada minua liikkeelle, kun luulee minun kärsivän niin kovasti. Mutta enhän minä kärsi, pidänpähän vain hauskaa äijän kustannuksella ja otan torkut siinä samalla. Se kuuluu isukin koulutukseen.

Lulu on kyllä kouluttanut sen Jonnansa hyvin! Se päästää Jonnan kulkemaan ihan yksin ja käymään täälläkin ihan omia aikojaan. Esimerkiksi eilen Jonna toi Lulun lähettämän todella hienon lelulampaan, joka on tänään saanutkin kyytiä oikein olan takaa. Isukki on sen verran reppana, ettei häntä voi vielä päästää yksin minnekään. No, eilen hän kävi hakemassa postin, mutta katsoin häntä niin masentuneen näköisenä (depressiotemppu toimii tässäkin) oven sulkeutuessa, että isukki varmasti juoksi tien yli ja takaisin, ettei minun tarvinnut "ikävöidä" täällä yksinäni yhtään ylimääräistä sekuntia. Eihän minulla täällä ikävä ole, lueskelen lattialla noita sanomalehtiä ja irkkaan isukin koneella sillä välin kun hän on pois, mutta jos en pidä häntä huolestuneena, hän saattaa lähteä kauemmaksikin ja olla poissa silloin kun minun tarvitsee aivan ehdottomasti tappaa noita lelujani ja isukin on silloin heiteltävä niitä edestakaisin, että saan liikuntaa.

Tänään olen joulun kunniaksi antanut isukille hieman huojennusta. Olen tehnyt kakat nätisti ulos, kerran jopa kertonut ihan selkeästi haluavani ulos (silloin en tosin voinut vastustaa kiusausta, vaan luikahdin saman tien naapuritontin puolelle), syönyt kohtalaisen paljon ja kaulapantaakaan en viitsinyt olla pahemmin vierastavinani. Isukki kuvittelee nyt, että koiranpennun kanssa onkin helppoa, mutta äkkiä minä hänet palautan ruotuun taas. Ihmisen tehtävä on palvella koiraansa ja koiran tehtävä on järjestää ihmiselle mahdollisimman paljon tilaisuuksia päästä palvelemaan. Näin se homma vain menee. En ymmärrä niitä koiria, jotka nostavat ihmisen omalle tasolleen ja joskus jopa palvelevat näitä. Ihminen käy silloin ylimieliseksi ja komentelevaksi ja saattaa jopa pitää itseään lauman johtajana.

Tänään tajusin, että isukin ostama kaninkorva on vihollisen agentti. Olen järsinyt korvan jo pieniksi suikaleiksi, mutta nyt se varsinainen agentti tuli esille sieltä sisuksista. Se oli sellainen pennin kolikon kokoinen pyöreähkö juttu. Ulkonäöltään ja tuoksultaankin ihan samanlainen kuin muutkin kyseisen korvan osat, mutta kuitenkin ilmiselvä agentti. Heittelin sitä ympäri keittiötä, ärisin sille vihaisesti, kierin sen päällä ja pureskelin sitä, mutta se ei paljastanut toimeksiantajaansa. Todennäköisesti se kuuluu joko kissojen tai postinkantajien tiedusteluorganisaatioon, mutta on toki mahdollista, että kyseessä oli myös hölkkääjien tai maitoautonkuljettajien edustaja. No, nyt se on joka tapauksessa silppua. Isukki on sen verran vähälahjainen, ettei hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaan ainoastaan hihitteli kuulustelumetodeilleni. Hassu otus, totta tosiaan. Ei varmasti selviäisi päivääkään ellen minä olisi suojelemassa häntä tuollaisilta vaaroilta.

Tähän loppuun toivotan hyvää joulua kaikille!

Asiani koskee Teiltä hankkimaani koiranpentua. Kyseisessä yksilössä on esiintynyt erinäisiä vikoja ja puutteita. Tässä ne ovat listan muodossa:

1. Koko. Tämä eläin ei todellakaan ole kahdeksan viikon iässä 38-kiloinen hirviö, vaan todella pienikokoinen. En jaksa uskoa, että tämä on aikuisenakaan niin iso, että voisin päästää sen metsästämään omatoimisesti hirviä ruoakseen. Uskallanpa peräti väittää, että peurankin kaataminen tulee olemaan tälle olennolle hyvin haasteellista.

2. Ulkomuoto. Eihän tämä näytä yhtään pelottavalta! Millä minä nyt pidän naapuritalon lättähatut kauhun vallassa silloin kun en ole itse paikalla?

3. Luonne. Pentu on hieman hiljainen ja unelias, koska se käsittääkseni kaipaa emoaan ja sisaruksiaan. Eihän sellainen sovi! Pennun piti olla kroonisesti kiukkuinen ja tähän ikään mennessä sen oli tarkoitus olla jo niin häijy, että Hitler, Stalin ja Pol Pot olisivat näyttäneet sen rinnalla partiopojilta. Olen perin pettynyt!

4. Käytös. Keittiön pöydän pitäisi olla nyt järsittynä hammastikuiksi, mutta ei, niin ei ole tapahtunut! Pentu NUKKUU pöydän alla jalkojeni välissä niin suloisesti, etten raaski lähteä tästä edes vessaan, vaan olen kuunnellut kupla otsassa sen tuhinaa jo pari tuntia. Häpeällistä!

5. Muut viat ja puutteet.

                - Takapää vuotaa keltaista nestettä matolle.

                - Takapää vuotaa ruskeaa juttua. Pääasiassa matolle.

                - Eläin vinkuu ikävissään. Ei murise. Vinkuu. Perin noloa.

                - Eläin leikkii silloin kun ei nuku tai syö. Leikkii. Ei jahtaa hampaat irvessä naapurin lättähattuja, vaan leikkii!

Eläin on siis ollut kaikin puolin toisenlainen kuin tilauksessani on mainittu. Palauttaisin eläimen välittömästi, ellei se olisi niin suloinen. Liitteenä kuva eläimestä kaikkine noloine vikoineen ja virheineen:

Viime aikoina olen suorittanut paljon hankintoja, joista kolme oudointa julkistan nyt tässä. Ei saa sitten nauraa!

1. Sokerikippo

Koska asuntoni on nykyään sellaisessa kunnossa, että tänne kehtaa peräti pyytää ihmisiä nauttimaan kofeiinipitoisia kuumia juomia, tarvitsen kuulemma ehdottomasti myös kipon, jossa voin säilyttää sokeria, jota jotkut kuulemma sotkevat tuon kofeiinipitoisen nesteensä joukkoon. Henkilökohtaisesti en kyseistä tapaa ymmärrä, mutta koska olen perin miellyttämisenhaluinen ihminen, päätin sitten senkin asian järjestää. Näin jo silmissäni kivimiehen imagolle sopivan sokeriastian, esimerkiksi tyhjän säilykepurkin tai karskia kivimieshuumoria tihkuvan käytetyn peltisen vaseliinipäälärin, mutta jostain käsittämättömästä syystä päädyin kuitenkin ostamaan tämän:

Sydämenmuotoinen posliinikippo, johon ei mahdu edes kokonaista kilon laatikkoa sokeripaloja, vaan sitä joutuu täyttämään kuukauden tai parin välein vierailijoiden määrästä riippuen! Herrajumala! Olen varmasti ollut päästäni vialla!

2. Koristetyynyt

Kaikenlaista koristeellista ja söpöä tänne on ilmaantunut, onpa peräti ihan elävä huonekasvikin tuolla makuuhuoneen nurkassa, mutta kyllä minä kuitenkin väittäisin söpöjä pikku koristetyynyjäni epäkivimiehisimmäksi sisustuselementikseni. Kun tuli puhe päiväpeiton päälle tulevista tyynyistä, joiden tehtävä on luoda huoliteltu ja kodikas tunnelma makuuhuoneeseen, kuvittelin herkässä mielessäni kaksi lantuilla täytettyä apulantasäkkiä, jotka olisivat toimineet iltapäivätorkkujeni (joita en ole ehtinyt pitämään kuukausiin) aikana mitä miellyttävimpinä päänalusina ja joiden pinnasta kivimiehenrohjakkeen poskesta irronnut töhkä olisi ollut helppo huuhtoa pois painepesurilla. Mutta mitä minä todellisuudessa hankin? No nämä:

Kaksi söpöä mustaa tyynyä, joissa on violetteja rehuja! Eihän noin nättien esineiden päälle kehtaa raavas ja rasvainen mies päätään kallistaa ennen kuin on käynyt pesemässä ruman ja karvaisen päänsä kiehuvalla vedellä! Mitä ihmettä minä olen oikein ajatellut?

3. Vahtikoira

Koska asunto on nyt täynnä kaikenlaista sievää, sööttiä, söpöä ja nättiä tavaraa, joudun panostamaan myös irtaimiston turvallisuuteen. Kaikenlaisia varashälyttimiä on toki kehitelty, mutta vanhaa kunnon koiraa ei mikään voita. Siksipä minäkin päätin hankkia verenhimoisen petoeläimen tuekseni ja turvakseni. Koiria on monenlaisia ja moniin käyttötarkoituksiin, mutta minä olin jo päättänyt, millaisen haluan. Tällaisena esittelin tulevan hauvani Facebookissa:

"Kyseessä on verenhimoinen peto, jonka isä on irlanninsusidoberweiler ja äiti saksanpaimenpitbullterrieri. Pentu on uros ja painaa nyt kolmeviikkoisena 38 kiloa. Kasvava nuorimies syö puolikkaan hirven päivässä. Isona se tulee painamaan henkilöauton verran. Pennun nimeksi tulee Perkele erään pahankurisen taruhahmon mukaan ja sillä on niin isot kivekset, että niille on annettu nimeksi Phobos ja Deimos (suom. Pelko ja Kauhu) Mars-planeetan kahden kuun mukaan."

Eipä aikaakaan, kun menin tulevaa palveluskoiraani katsomaan tuonne vajaan parinkymmenen kilometrin päähän keskelle paikallista erämaata, jossa pentuetta säilytettiin ilmeisesti turvallisuussyistä, etteivät ne pääsisi popsimaan koulumatkaansa taivaltavia lapsukaisia tai pahaa-aavistamattomia hirvenmetsästäjiä. Yllätykseni oli melkoinen, kun sieltä pesänä toimivasta isosta pahvilaatikosta kaivettiinkin tuollainen:

Siis tuohan on maailman söpöin, suloisin ja herttaisin pikku koiranpentu eikä mikään Kerberoksen, Manalan kolmepäisen vahtikoiran, kaltainen vertahyytävä hirviö, jonka murina saa kiljuvan jalopeurankin puhumaan kuiskaten! Kaiken kukkuraksi se on tyttö! Tyttö!! Mitä minä olenkaan mennyt tekemään? Eihän tämä nyt mennyt ollenkaan niin kuin piti!

Näin meidän kesken mainittakoon, että joulukuun puolivälissä tuo pitäisi käydä noutamassa uuteen kotiinsa. Pennun nimi on Lara ja se on aivan käsittämättömän hurmaava olento. Ellen olisi kylmä ja tunteeton kivimiehenrohjake, olisin karvakorvaan jo täysin lääpälläni...

Lopuksi pitää vielä hieman mainostaa ystävää. Minulla oli nimittäin jo 90-luvun puolivälin tienoilla suuri kunnia tutustua Iina Koppinen-nimiseen nuoreen neitoon, josta varttui myöhemmin varsin taitava taidemaalari. Parissa päivässä hän maalasi makuuhuoneeni seinään 160cm leveän ja 90cm korkean "sängynpäädyn", josta tuli asuntoni ehdottomasti näyttävin yksityiskohta:

Kunpa kamerani vain saisi tuon vangittua sellaisena, kuin se oikeasti on.

Nyt tämä kämppä alkaa olla melkein valmis. Ne laminaatit, joiden asentamisesta oli keväällä puhe naapurintytön kanssa, on nyt sitten asennettu. Samalla tuli maalattua seiniä, hankittua huonekaluja ja kaikkea sellaista pientä kivaa. Makuuhuoneessa pääsin purkamaan lattiaakin ja rakentelemaan uutta tilalle, eikä kipsilevykään, tuo Beelzebubin lahja maailman syntiselle ihmispopulaatiolle, jäänyt vieraaksi. Kipsilevyä asentaessani tutustuin myös halpojen työkalujen ihanuuksiin, kun uljas akkuporakoneeni päätti jaksaa ruuvata seinään vain 1½ ruuvia, jonka jälkeen koko yön latauksessa ollut akku hyytyi kuin iglun ovenpieleen unohtunut eskimon kiisseli. Kommelluksilta ei voi välttyä, kun tekee jotain uutta ja ennennäkemätöntä vanhassa asunnossa. Asunnossa, jossa esimerkiksi makuuhuoneen lattia on kallellaan kohti Askolan kirkonkylää melkein yhtä jyrkässä kulmassa kuin Italialainen talousnäkymä kohti nälänhätää...

Edelliset remonttimiehet olivat jättäneet kuluneiden reilun kuudenkymmenen vuoden aikana meille pullamössösukupolvea edustaville pikku nikkareille oikein miellyttäviä yllätyksiä. Sinne, mistä ei työmiehen känsäinen koura ollut saanut tapettia irti, oli hän lätkäissyt tasoitteen, jonka päällä oli muutama kerros tapettia ja kaiken kruunasi tapetin päälle sutaistu vahva maalikerros. Kun saimme hakattua maalin pois, jouduimme kuorimaan kaikki tapettikerrokset yksi kerrallaan ja kun viimein tuli vanha tasoite vastaan, loppui helpotuksesta huokailu lyhyeen, kun kirotun pakkelin alta kurkisti vielä ainakin yksi kerros tapettia jostain Espanjan inkvisition kultaisilta vuosisadoilta, jolloin tapettina käytettiin asbestia ja liisterinä elohopeaa.

Kaikesta kärsimyksestä huolimatta meillä oli perin hauskaa. Tai pikemminkin minulla ja naapurintytöllä (joka ei siis asu naapurissa) oli hauskaa. Täällä majailevasta velipojasta en sen sijaan ole niin varma. Poikaparka vihasi remonttiprojektia yli kaiken, vaikkei joutunut edes tekemään oikeastaan mitään. Jos rehellisiä ollaan, oli miekkosen asenne minulle hienoinen pettymys, sillä eihän varsinaista projektia kuitenkaan kestänyt kuin pari kuukautta eikä kunnon puuhapäiviä ollut montaakaan, vaan suurin osa työstä tehtiin pikkuhiljaa nakertamalla normaalien arkityöpäivien jälkeen. Mutta todennäköisesti syynä remppa-antipatioihin oli enemmänkin se, että asunnossa kulki huikea määrä vieraita ihmisiä (siis suloinen naapurintyttö lumoavan koiransa kanssa sekä muutamaan otteeseen naapurintytön miellyttävä äiti, yhteensä siis peräti kolme elävää olentoa), kuin varsinaisen remonttipuuhan aiheuttama rasitus.

Hyvä tästä kuitenkin tuli, vaikka itse sanonkin! Toki täytyy myöntää, ettei kaunis lopputulos suinkaan ole kokonaan minun suurenmoisten timpurinlahjojeni ja uskomattoman värisilmäni saumattoman yhteistyön tulosta, mutta kyllä minä kuitenkin olen hieman ylpeä itsestäni. Seuraavaksi hieman kuvia, koska toinen lukijoistani, siskolikka nimittäin, haluaa niitä nähdä:

Piällysnaisena toimi tällainen kaunotar, joka vielä tuossa vaiheessa joutui komentelemaan meitä vanhalta päiväpeitolta käsin (Muori muistanee vielä tuon ikivanhan viltin).

Tuollaiseksi sänky muuttui remonttirytäkässä.

Keittiö oli ennen kauttaaltaan likaisen kellertävä (kaipa se oli aikoinaan valkoinen), jopa verhot, pöytä ja penkit olivat samaa ankeaa sävyä, mutta nyt on toisin. Ainoastaan kattolamppu sai jäädä, kaikki muu vaihtui.

Olohuone oli perin kodikas sen jälkeen, kun olin Tiomo the Vastahakoisen Velipojan ja muutaman asennusoluen avustamana kiskonut tapetit irti.

Kaksi päivää myöhemmin näytti jo tältä.

Kirjahylly maksoi 150€ ja kaiken huipuksi sen myynyt miekkonen, porvoolaisen osto- ja myyntiliikkeen edustaja, toi hökötyksen pakettiautollaan ilmaiseksi kotiin asti sen jälkeen kun hän oli nähnyt alimitoitetun kuljetuskalustoni. Kirjat mahtuivat vielä jokseenkin kivuttomasti hyllyille, mutta ei sitä tyhjää tilaa liiaksi jäänyt.

Onhan tässä vielä viimeistelemistä viikkokausiksi, mutta hyvällä mallilla tämä alkaa olla. Aikataulu piti kohtalaisen hyvin ja kustannusarviokin heitti vain tuhannella prosentilla. Alkujaan puhe oli pelkästä laminaatista (hinta yhteensä n.300€) ja yhdestä viikonlopusta, mutta lopulta aikaa kului kaksi kuukautta ja rahaa useampi lompakollinen, lonkalta arvioituna n. 4000€ kun lasketaan kaikki huonekalut, tarvikkeet, matkakulut ja sen sellaiset. Positiivinen kokemus kuitenkin kaikin puolin. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni huutokaupassakin ja viihdyin oikein hyvin, samoin iloisia yllätyksiä tarjosivat huuto.netin kautta löytyneet odotettua paremmat huonekalut ja esimerkiksi Mäntsälässä sijaitseva Rakentari, joka nuhjuisesta ulkomuodostaan huolimatta palveli hyvin ja antoipa peräkärrynkin veloituksetta lainaksi, vaikken ostanut tavaraa enempää kuin muutaman kympin edestä.

Suurimmat kiitokset kuuluvat tietysti projektin aivoille. Toivottavasti saan joskus korvattua kaiken sen avun, jota olen saanut.

Vanhan ystävän kanssa lyöty perinteinen painonpudotusveto alkaa olla kohta taas punnitusta vaille valmis. Joulun alla on virallinen punnitustilaisuus, jossa kaksi saimaannorppamaista vartaloa kiipeää kumpikin vuorollaan vaa'an päälle ja toteaa, että tämä vuosi meni hieman harjoitellessa, mutta ensi vuonna tulee jo tulosta... No, alkuun minä kyllä teinkin tulosta, pari ensimmäistä vuotta sain pudotettua painoa oikein huolella, mutta sitten tuli Traviania ja tupakoinnin lopettamista ja muuta hyvää tekosyytä, joiden varjolla sain kerätä kadonneet kilot takaisin niin, että viime jouluna painoin vain parisataa grammaa vähemmän kuin ensimmäisen punnituksen aikaan neljä vuotta aiemmin. Ystävälläni ei ole mennyt sen paremmin, hän on kerännyt vuosi vuodelta tasaisesti lisää painoa ja nyt meillä on massaa yhteensä sen verran runsaasti, että jos meidät saataisiin jollain ilveellä ammuttua Maata kiertävälle radalle, vaikuttaisimme vuorovesien liikkeisiin varmasti melkein yhtä paljon kuin Kuu, tuo juustokasvoinen pikku ystävämme.

Mmmmm, juustoa...

Tänä vuonna suunta on kuitenkin ollut pitkästä aikaa alaspäin. Olen koko vuoden onnistunut välttämään yletöntä mässäilyä ja muistanut silloin tällöin ostaa jotain myös siitä rehuhyllystä. Painonpudotus on kuitenkin ollut varsin hidasta, koska liikuntapuoli on jäänyt vähäiseksi. Pyöräily, tuo liikuntamuodoista rakkain, lisääntyi toki viime kesästä huikeat 150%, mutta kilometreissä laskettuna lisäys ei ollut merkittävä, koska viime vuonna pyöräilin 20km ja tänä vuonna mittariin on yksinkertaisen laskutoimituksen perusteella siis napsahtanut jokseenkin säälittävät 50km.

Tässä kohdassa pitää mainita Suvi. Näin minua ohjeistettiin.

Ja sitten takaisin aiheeseen. Liikunta siis on jäänyt alkuvuoden aikana surullisen vähiin, mutta pari viikkoa sitten siihen asiaan tuli muutos, kun jouduin mukaan jonkinlaiseen outoon ihmiskokeeseen. Ilmeisesti kokeen tarkoituksena on ottaa selvää, kykeneekö mursun ruumiinrakenteella, laiskiaisen reflekseillä, kastemadon jalkalihaksilla ja puutarhatontun hapenottokyvyllä varustettu miehenretale roikkumaan vikkeläkinttuisen nuoren naisen ja vilkkaan pikku koiraneidin vauhdissa näiden iltalenkeillä. Hämmästykseni on ollut suuri, kun olen havainnut kykeneväni kävelemään peräti muutamia kilometrejä melkein samaa vauhtia kuin normaalit ihmiset. Alussa se oli tietysti hieman tuskallista, kun keuhkojen rippeet parkuivat henkensä hädässä ja jalat huusivat Niveaa, mutta nyt homma sujuu jo melkein kuin tanssi. Jonkinlaista tanssia se etäältä katsottuna muistuttaakin, kun koiraneiti yrittää välillä parhaansa mukaan kietoa talutushihnaansa puuskuttavan kivimiesraukan ympärille ja joudumme hyppimään pyörätien puolelta toiselle välttääksemme pahemmat solmut. Välillä suloinen pikku karvakorva päättää puolestaan tarjota lisähaastetta tarttumalla kengännauhoihini ja kiskomalla ne auki. Ensin se toimii melkein yhdeksänkiloisena lisäpainona ja sen jälkeen vuorossa on venyttelytuokio, kun avatut nauhat pitää solmia uudelleen kiinni. Sen voin sanoa, ettei kuntoilu ole tylsää reilun vuoden ikäisen leikkisän koiran kanssa.

Sen verran olen kuntoiluun hurahtanut (ainakin hetkellisesti), että käyn lenkillä joskus ihan yksinkin, kenenkään piiskaamatta. Silloin puuha ei ole niin hupaisaa, mutta toisaalta saan huohottaa vapautuneemmin, kun ei tarvitse niin paljoa hävetä sitä vinkunaa, korinaa, pihinää ja köhimistä, jota tällainen wanha raato pitää jo silloin, kun joutuu kävelemään pihan poikki suihkuun, täysipainoisesta kävelylenkistä puhumattakaan. Vielä tässä vaiheessa harjoituskautta en osaa käyttää lenkkituokiota asioiden ajattelemiseen ja pähkäilyyn, vaan päässä takoo lähinnä seuraavaa: "Olen kävelyllä, minun on pakko olla hullu, toivottavasti kukaan ei näe, onneksi minua ei kukaan tunne tällä kylällä, meinaanko minä muka tosissani kävellä tuota kautta, siitähän tulee matkaa kilometritolkulla, mitä hittoa minä olen tekemässä, tuosta minä ainakin oikaisen, tai ehkä seuraavasta, paljonkohan maksaisi jos tilaisin taksin tähän ja menisin sillä kotiin, ei, pakko kai kävellä, onneksi on pimeää, onkohan minulla housut jalassa, en kai minä aio kiertää vielä tuota kautta, olen takuulla seonnut, siellähän on jumalaton ylämäki, kuuluukohan tämä huohotus ja pihinä Porvooseen asti..." Onneksi muistan vanhasta kokemuksesta, että pian tuollainen jää pois ja pääsen taas pyörittelemään työasioita rumassa päässäni ja käyttämään yksinäiset kävelyt hyödyllisesti.

Entä onko kuntoilu vaikuttanut painoon? Onhan se! Parissa viikossa on pudonnut kolme kiloa, enkä ole rukannut ruokavaliota oikeastaan lainkaan siitä, mitä se on ollut koko vuoden. Kun kilpailijani, tuo multialainen herrasmies, kertoi lisäksi onnistuneensa kohottamaan omaa painoaan tämän vuoden aikana jälleen useampia kiloja, näyttäisi vedonlyönti kääntyvän parin vuoden tauon jälkeen jälleen minun edukseni ja pian olen arvokkaan konjakkipullon onnellinen omistaja, ellei ystäväni ole sitten taktikoinut ja kertonut minulle puhelimessa vääriä tietoja omasta edistymisestään saadakseen minut lopettamaan ankaran dieettini ja kuntoiluni. Ja vaikka pullon saisinkin, en voisi sitä juoda, koska minun pitää vahtia linjojani...

Aiemmissa päivityksissä mainittu remontti etenee pikkuhiljaa. Tänä viikonloppuna on taas pari puuhakasta päivää, joiden jälkeen makuuhuone ja eteinen saattavat olla jo hyvinkin pitkälti valmiina, ellen onnistu jollain tavalla sotkemaan asioita niin lahjakkaasti, että menee koko urakka uusiksi. Uskokaa pois, kyllä minulta sellainenkin onnistuu!

SURVOKAA JO NE S**TANAN VEIKKAUSPISTEET HEVON EMÄTTIMEEN NIISTÄ P**KELEEN RUOKAKAUPOISTA HÄIRITSEMÄSTÄ KUNNIALLISTEN IHMISTEN (Ja meidän kivimiesten) ASIOINTIA, J*MAL*UTA!!!!!

Ei minulla muuta. Kiitos vaivannäöstänne :)